Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
Luin Paolo Bacigalupin kaksi novellia, Yellow Card Man ja The Calorie Man, joista varsinkin ensimmäinen iski tajuntaan ja lujaa. Koska olin lisäksi nähnyt varsin kehuvan arvion kirjailijan tänä vuonna ilmestyneestä kokopitkästä romaanista The Windup Girl, päätin katsoa millaisesta kirjasta oli kyse. Siinä missä Yellow Card Man oli tiivis, tiheätunnelmainen pitkähkö novelli, jossa kaikki tapahtumat ja maailmankuvaus osui nappiin, ja missä The Calorie Man lisäsi maailmankuvaukseen toisen aspektin, The Windup Girl ei valitettavasti ihan onnistunut vakuuttamaan.
Kirjan tarina sijoittuu tulevaisuuden Thaimaan Bangkokiin ajalle jolloin fossiilisten polttoaineiden käyttö on suurelta osin harvinaista ja maapallon ilmasto on lämmennyt. Poliittisten sotilasvaltioiden ja öljymahtien sijaan vallassa ovat suuret viljelystaloutta säätelevät yritykset. Valuuttana käytetään kaloreita. Kirjassa on kolme pääkertojahahmoa. Anderson on amerikkalainen AgriGen-yhtiön kalorimies, joka etsiskelee kasvilajeja, jotka mahdollisesti ovat selvinneet maapallolla eri tuholaisista ja kasvisairauksista huolimatta, tulematta ihmisille vaarallisiksi. Emiko on windup-tyttö, japanilaisten kehittämä Uusi ihminen, täydellinen palvelija, joka on hylätty Bangkokiin ja joutunut prostituoiduksi. Hock Seng on Bangkokiin sulkeutumisen jälkeen jäänyt kiinalainen toisen luokan kansalainen, yellow card-henkilö, joka joutuu taistelemaan olemassaolostaan.
The Windup Girlin maailmanluonti on onnistunutta. En tunne nyky-Thaimaata, mutta kirjasta tuntuu välittyvän aito ymmärrys kansakuntaa ja sen tapoja ja ajatusmaailmaa kohtaan. Myös tulevaisuuden kuva siitä mitä tapahtuu, kun vallan välineenä käytetään ruuantuotantoa ja kasvien (ja eläinten) geenimanipulaatiota öljyherruuden poistuttua kuvioista, tuntuu uskottavalta. Maailman siemenpankit ovat arvossa arvaamattomassa ja jopa Suomessa on käyty niiden tiimoilla taisteluja. Andersonin yhteydessä Suomen tapahtumiin viitataan useamman kerran. Jäin miettimään, miksi kirjailija halusi ottaa juuri Suomen mukaan tarinaan (nimellisesti), kun esimerkiksi Norja olisi Huippuvuorten siemenpankillaan ollut realistisempi kohde, mutta en suinkaan valita.
Puitteet antaisivat vaikka millaisia mahdollisuuksia upealle ja pelottavallekin tarinalle, jos useammallekin. Yellow Card Man on sellainen tarina. The Windup Girlissä henkilöhahmot pudottavat tasoa. Vaikka kirjassa ei ole selviä sankareita tai vihollisia, ja hahmot ovat taatusti harmaita, niin heistä puuttuu se jokin. Loppua kohden huomasin ajattelevani, ettei ole oikeastaan väliä miten kelleen heistä käy. Heidän kohtalonsa ei liikuttanut suuntaan eikä toiseen, ja se on minulle henkilökohtaisesti aina huono merkki. Henkilöhahmojensa puolesta kirja tuntuu ylivenytetyltä novellilta, joka ei pysy tiiviisti paketissa. Maailmankuvaus pelastaa kirjassa paljon, ja sitä voi ongelmitta jopa ylistää.
The Windup Girl on kirja, joka antaa paljon lupauksia siitä mihin Bacigalupi parhaimmillaan pystyy. Myönnän, että minun arviooni vaikutti paljon Yellow Card Man -novellin erinomaisuus, ja kun kirja ei sille tasolle yltänyt, se tuntui hienoiselta pettymykseltä. Silti minusta on suositeltavaa pohjustaa kirjan tarinaa lukemalla ensin kaksi samaan maailmaan liittyvää novellia. En epäile, etteikö The Windup Girl löydä tietänsä Hugo-ehdokaslistalle ensi vuonna ja ansaitusti. Epäilen, onko siitä voittajaksi asti.
