Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
Vuoden 2009 viimeisenä kirjana tuli luettua Stephen Deasin The Adamantine Palace, A Memory of Flames -trilogian ensimmäinen osa ja kirjailijan esikoisteos.
The Adamantine Palacen tarina sijoittuu lohikäärmevaltakuntien maailmaan, joita kutakin hallitsee kuningas tai kuningatar. Kuninkaallisten "eduskunnan puheenjohtajana" on heidän joukostaan valittu Puhuja, jonka koti Adamantinen palatsi on. Jokaisella valtakunnalla on lohikäärmepesiä, joissa kasvatetaan lohikäärmeitä valtakunnan tarpeisiin; sotavoimia, metsästystä ja kuljetusta varten. Lohikäärmeillä on omat huoltojoukkonsa, joita kutsutaan Scalesiksi. Puhujan määräaikaiseen virkaan on tulossa vaihdos ja juonittelut ovat käynnistyneet. Tarinassa omaa rooliaan näyttelevät myös mm. alkemistit, joilla on hallussaan resepti, jolla hallita lohikäärmeitä, sekä Taiytakei-kauppiaat, jotka tavoittelevat omaa lohikäärmettä.
Deasin kirjoitustyyli on sujuvaa ja nopeatempoista. Luvut ovat lyhyitä, joten tarina etenee vauhdikkaasti eri kertojahahmojen vaihtuessa keskimäärin viiden sivun välein. Koskapa kirja keskittyy nimenomaan hahmoihin, eikä maailmanluomiseen, nopea tahti ei haittaa liikaa. Deasin hahmot ovat mielenkiintoisia, tosin kovin syvälle heidän ajatusmaailmaansa ei upota, eikä heitä voi sanoa kovin moniulotteisiksi. Toiminta on tärkeämpää. Itse huomasin pitäväni eniten kuningatar Shezirasta, vaikka hienoiseksi pääkertojaksi taisi nousta prinssi Jehal. Myös yksi lohikäärmeistä, Snow sai äänensä kuuluviin kertojana. Olisikin ollut mielenkiintoista lukea tarinaa enemmänkin Snown näkökulmasta.
On aina riski lähteä tänäpäivänä luomaan sarjaa lohikäärmeisiin perustuen, sillä otukset ovat fantasiassa jo aikamoisen käytettyjä. Deas onnistuu kuitenkin välttämään pahimmat karikot. Hänen tarinansa ei ole erityisen omaperäinen, siinä on vaikutteita selvästi näkyvissä mm. George R.R. Martinilta ja en voinut välttyä vertaamiselta Robin Hobbiinkaan. Vaikka yleensä pidän enemmän lohikäärmeistä vaarallisina ja vaikeasti (jos ollenkaan) hallittavina olentoina, niin myös Jo Waltonin (Tooth and Claw) ja Naomi Novikinkin (Temeraire) lohikäärmeet ovat erinomaisen viihdyttäviä. Deasin lohikäärmeet ottavat kuitenkin heihin verrattuna pitkän askeleen sinne villimpään suuntaan, mikä on tervetullutta.
The Adamantine Palace on viihdyttävä ja nopea lukukokemus. Ei ehkä mikään omaperäisyyden huippu, mutta juonikuvioiltaan sopivan kimurantti, ja vieläpä jatkoa ajatellen erittäin lupaava kirja. Hyvä lopetus kirjavuodelle 2009.
