Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
Viime vuonna julkaistu Jesse Bullingtonin esikoiskirja The Sad Tale of the Brothers Grossbart oli erikoinen lukukokemus. En ole varma pidinkö siitä vai en.
Grimmin veljesten satujen tyyliin Bullingtonin kirja on synkkä ja väkivaltainen tarina Grossbartin veljeksistä, Hegelistä ja Manfriedistä, jotka keskiaikaisessa köyhässä Euroopassa hankkivat toimeentuloaan ryöstelemällä hautoja. Veljekset itse pitävät itseään kovinkin hurskaina ja elävät oman tulkintansa mukaan vahvassa uskossa Neitsyt Marian suojeluksessa. Lukija pääsee kuitenkin heti alkumetreillä arvioimaan minkä sortin poikia veljekset ovat, kun he päästävät päiviltä maanviljelijän vaimon ja lapset, ja heidän karkumatkansa alkaa. Ja matkasta kirjassa on kyse, vaikkakaan tällä kertaa se ei kuvaa symbolisesti hahmojen kasvuprosessia.
Kirja sisältää runsaasti väkivaltaa, ronskia kielenkäyttöä, verta, oksennusta ja muita ihmiskehon eritteitä. Veljekset ovat kaikkinensa epämiellyttäviä, epäsiistejä, itsekkäitä, vähän hönttejä puupäitä, joista on todella vaikea pitää. Itseasiassa kirjassa ei ole yhtään hahmoa, josta voisi pitää. Keskiaikainen, sairauksien kolhima Eurooppa ja Afrikka eivät myöskään tapahtumaympäristöinä ole kaikkein hauskimpia alueita. Taikausko ja taikuus muodonmuutoksineen tuovat oman synkän sävynsä tarinaan, jota Bullingtonin kirjoittama ajoittainen hilpeä dialogi kuitenkin keventää. Veljesten pohdiskelu esim. voiko neitsyyden menettää raiskauksessa on yksi esimerkki heidän ajatuksenkulusta.
Bullington on mitä todennäköisimmin kirjoittanut kirjan kieli poskessa. Sen mustaa huumoria ja moraalikäsityksiä ei ole tarkoitus ottaa liian vakavasti. Vaikka hahmot eivät olekaan miellyttäviä, heidän menoaan on kiinnostava seurata. Kirjan juoni on yksinkertainen, loppuratkaisu ei sinänsä ole merkittävä, sehän paljastetaan jo kirjan nimessä. Sen sijaan mitä tapahtuu matkan aikana on kertomisen arvoista.
The Sad Tale of the Brothers Grossbart on yksi epämiellyttävimmistä kirjoista, jonka olen vähään aikaan lukenut. Se herätti ajoin samanlaisia vastenmielisyys-tuntemuksia kuin Patrick Süskindin Parfyymi aikoinaan. Se ei suinkaan tarkoita, että pidän kirjaa huonona. The Sad Tale of the Brothers Grossbart teki vaikutuksen. Huumori toi ajoittain mieleen Joe Abercrombien, mutta kaikessa raakuudessaan ja verisyydessäänkin Abercrombien kirjat ovat kevyttä luettavaa Sad Taleen verrattuna. Luulenpa, että Bullingtonin esikoisteos ei sovi kaikille lukijoille, mutta niiden, jotka eivät ihan pienistä oksennusroiskeista välitä, kannattaa tutustua teokseen.
István Oroszin taiteilema kansi on muuten yksi parhaista viime aikoina näkemistäni!
