Blogi on muuttanut.
Siirry lukemaan arvostelu tänne.

 

Richard Morgan on tulossa heinäkuussa Finnconiin, joten todennäköisesti sen innoittamana Like päätti suomentaa vuonna 2007 ilmestyneen Black Manin, joka USAssa tunnetaan nimellä Thirteen. Olen lukenut Morganilta aiemmin Muuntohiilen, Takeshi Kovacs -sarjan aloitusosan sekä The Steel Remainsin, A Land Fit for Heroes -sarjan aloitusosan. Ensimmäisestä pidin kohtuullisen paljon, jälkimmäisestä vähemmän. Musta mies on yksittäinen teos, joka ilmestyi pari viikkoa sitten.

Eletään vuotta 2107. Yhdysvallat on jakautunut läntiseen rannikkoalueeseen, joka on vauras ja teknologisesti kehittynyt, liberaaliin vanhaa Amerikkaa muistuttavaan itäiseen unioniin ja uskonnollisesti vahvaan oikeistolaisalueeseen, jota kutsutaan Jesuslandiksi. Kiina on ottanut paikan maailman suurvaltiona, Lähi-idässä vallitsee rauha ja Euroopallakin tuntuu menevän hyvin. Variantti kolmetoista -miehet luotiin muutamia vuosikymmeniä sitten alfasotilaiksi, kun feminiinistynyt sosiaalista kanssakäymistä harjoittava kansakunta tuntui kadottaneen todellisen miehisyytensä. He olivat paluuta metsästäjä-kerääjä -aikakauteen. Sosiopaattisia taipumuksia omaavia anti-sosiaalisia variantteja kuitenkin pelättiin ja ruotsalaisen Jacobsenin vaikutuksesta heidän elinolojaan rajoitettiin ja useat pakkoasutettiin Marsiin sen jälkeen, kun Marsin ilmakehä saatiin ihmiskelpoiseksi. Carl Marsalis on yksi varianteista kolmetoista, geenilisenssiasiamies, jolle geneettinen neuroverkko mahdollistaa lähes yli-inhimilliset voimat ja nopeuden. Marsalis on myös kirjan nimen musta mies (joskaan nimi ei viittaa pelkästään häneen). Hänet kutsutaan apuun konsultiksi kun Marsista saapuu Maahan toinen variantti, joka tuntuu summittaisesti murhaavan ihmisiä raa'alla tavalla. Alkaa kimurantti ja verinen takaa-ajo.

Musta mies sisältää monia puhututtavia teemoja; tiedettä, politiikkaa ja uskontoa. Jokainen näistä aiheista on syttymisherkkä, jos ne ottaa turhan vakavasti. Amerikkalainen kustantaja otti kirjan nimen sen verran vakavasti, ettei tarjonnut rotuasioissa herkkänahkaiselle amerikkalaiselle lukijakunnalle mustaa miestä, mutta toisaalta Kolmetoistakaan ei ole lainkaan huono nimi kirjalle. Morganin kirja tuntuisi tieteellis-tekniseltä osalta huomattavasti omaperäisemmältä, jos en olisi tullut lukeneeksi muutama kuukausi sitten William Gibsonin Neurovelhoa (arvostelu). Maailmanluonnissa ja hahmojen cyberpunkuskottavuudessa Gibson pesee Morganin mennen tullen. Mustan miehen Marsalis vaikuttaakin erikoisominaisuuksistaan huolimatta lähinnä jamesbondmaiselta superjätkältä, johon naiset tuntevat vetoa. Välillä ehkä jopa pehmommalta kuin tappamisluvan omaava brittiagentti, mikä itse asiassa Marsaliskin on. Kumpainenkaan ei oikein välitä esimiestensä käskyistä, mutta pysyvät pitkässä liekassa. Morganin kuvaamat poliittiset ja uskonnolliset piirteet ovat näkyvissä jo tänä päivänä, ja jako edellä mainittuihin alueisiin ei poikkea nykyisestä suuntauksesta juuri lainkaan. Ainakaan kun katsoo näin eurooppalaisen silmin Yhdysvaltoja. Atwoodin Orjattaresi -kirjan (arvostelu) USA on vain muutaman askeleen pidemmälle Morganin Jesuslandista. Morgan käsittelee uskontoihin ja rodullisiin seikkoihin liittyviä ennakkoluuloja ja pelkoja dialogissa ihan kiitettävässä määrin. Jäin kuitenkin kaipaamaan tarkempaa kuvausta miten jakautuneeseen tilanteeseen oli päädytty ja mikä kirjassa siteeratun Jacobsenin rooli vaikuttajana oli. Olisin mielelläni lukenut poliittista trilleriä tuosta lähihistorian vaiheesta.

Kirjan henkilöitä ja maailmaa alustetaan melkoisen pitkään. Kerronta on silti sen verran tiivistä, että se pitää mukanaan. Noin puolentoistasadan sivun kieppeillä tunnelma tihenee ja tarina oikeasti hurahtaa vauhtiin. Sitten Morgan päättää harhailla johtolangoissa, jotka jättää töksähtäen roikkumaan. Loppua kohden vauhti taas kiihtyy, mutta koska niin oikeita lankoja kuin vääriäkin roikkuu sen verran paljon, menee loppuselittelyssä aikaa ja tunnelma ehtii lässähtää. Sitten onkin vuorossa vain suoraa toimintaa, joka kieltämättä on kuvattu hyvin. Morgan yrittää luoda Marsalisin mentorin kautta ajatusta siitä, etteivät hahmot ole vain geeniensä summa. Sinänsä hän onnistuukin, mutta ongelma on se, että Marsalis ja muutkaan variantit kolmetoista eivät ole alunperinkään tarpeeksi uskottavia, että tämä seikka erottuisi. Myöskään Marsaliksen ja naisagentti Sevgin välille ei näin (yksittäisen) naisen näkökulmasta synny sellaista tunnelatausta, joka kantaisi juonikuviota.

Musta mies on sen verran tiheätunnelmainen, että lukemiseen on helppo keskittyä. Väkivaltaa kirja sisältää yllin kyllin ja seksiäkin sopivina annoksina - ne ovat Morganin tavaramerkkejä. Kirjailija ei ole luopunut kiroilustakaan. Vittu-sana eri taivutusmuotoineen esiintyy 587-sivuisessa kirjassa 864 kertaa, jos tilastot sattuvat kiinnostamaan ketään (laskettu englanninkielisestä versiosta fuck-sanat, jotka suomentaja on todennäköisesti uskollisesti kääntänyt). Musta miehen juoni ei ole ehkä kaikkein omaperäisin, mutta Morganin tyyli on omalaatuinen ja erottuva. Päällisin puolin Musta mies on hyvinkin maskuliininen teos (kansikuvaa myöten), mutta entä pinnan alta... sitä pitänee kysyä kirjailijalta Finnconissa. Pidin Muuntohiilestä Mustaa miestä enemmän, ja melkeinpä toivon, että Takeshi Kovacs -sarjan suomentamista olisi jatkettu.