Blogi on muuttanut.
Siirry lukemaan arvostelut tänne.
Charlie Jane Andersin novellissa Six Months, Three Days kaksi tulevaisuuteen näkevää henkilöä rakastuu keskenään ja he yrittävät selviytyä suhteessa parhaansa mukaan, vaikka tietävät sen päätepisteen. Toinen henkilöistä näkee tulevaisuuden yhtenä linjana, kun toinen taas useina eri haarautuvina mahdollisuuksina, joista valita. Novellissa korostetaan, että tulevaisuuden tietäminen on tulevaisuuden muistamista, mikä on mielenkiintoinen ajatus. Sen sijaan tarina itsessään on ydinajatuksestaan huolimatta jokseenkin rasittava, varsinkin hahmot. Sekaan heitetyt populaari-ilmiöt, kuten Nobel-voittaja lady Gaga, ei pelasta tarinaa, päinvastoin se vaikuttaa ylimääräiseltä kosiskelulta, joka ei ainakaan minua sytytä. Tämä on muistaakseni ensimmäinen koskaan lukemani tarina kirjailijalta, eikä se valitettavasti saa innostumaan enempään tutustumiseen.
The Copenhagen Interpretation on jälleen yksi agentti Hamilton -tarina Paul Cornellilta. Vuonna 2010 luin yhden sellaisen Hugo-ehdokkaana, josta pidin ja harkitsin lukevani enemmänkin. En sitten lukenut ennen tätä. Novellin nimi viittaa kvanttimekaniikkaan ja oletettavasti Kööpenhamina tulkinnan monimaailma-ajatuksen soveltamiseen. Nimen taustan selvittäminen tai ymmärtäminen ei ole tarpeellista, mutta muuten minulle tuli tunne, että en päässyt tarinan maailmaan mukaan tällä kertaa. Aivan kuin jotain taustatietoa Hamiltonista tai häneen liittyneistä tapahtumista olisi puuttunut. Kyseessä on jamesbondimainen agenttitarina, jossa on yhtälöön kuuluva nainen, vastustaja/t ja maailman rauhaa uhkaava tilanne. Hahmojen nimet, kuten Lustre Saint Clair, Cushion McKenzie, Pollux ja Castor Ransom ovat pöhlön hauskoja, juuri sellaisia kuin vanhoissa Bondeissa voi odottaa tulevan vastaan. Cornell osaa kirjoittaa kevyttä ja viihdyttävää tekstiä, tosin tarina ei ihan ilman kiemuroita ollut, joten se vaatii tarkkuutta. En voi sanoa, että The Copenhagen Interpretation hirveästi nappaisi. Lukihan tuon kerran. Tuskin jää mieleen.
Geoff Rymanin What We Found sijoittuu Nigeriaan ja siinä kertojana on lapsena hitaana pidetty mies, joka aikuisena on geenitutkija. Tutkimuksen aiheena on hiirikokeilla yrittää todentaa siirtyykö isän stressi sukupolven yli geeneissä. Patrick itse epäröi avioliittoa ja lasten hankintaa, sillä hän pelkää siirtävänsä kieltämättä hieman erikoisen sukunsa geenejä eteenpäin lapselleen. Tarina on intensiivinen ja uskoisin sen kuvaavan hyvinkin asenteita ja suhtautumista nigerialaisessa yhteisössä. Sen sijaan tieteisosuus tässä tieteistarinassa on kohtalaisen vähäinen sivuseikka, menee lähinnä taikauskon/fantasian puolelle. Novellia voisi pitää oikeastaan mainstream tarinana, mikä ei tee siitä yhtään huonompaa, mutta kiinnittää huomiota genre-ehdokkaana.
Rachel Swirskyn Fields of Gold keskittyy kuolemanjälkeisiin tapahtumiin. Dennis kuolee ennen aikojaan ja vasta kuolemansa jälkeen hänelle alkaa selvitä, ettei hän poistunutkaan maailmasta ilman avustusta. Tarina käy läpi Dennisin elämää ja suhdetta vaimoonsa kaikkine onnistumisine ja epäonnistumisine. Fields of Gold koetteli kärsivällisyyttäni. En pitänyt hahmoista, en pitänyt hahmojen maailmasta ja heidän elämästään, en pitänyt tarinan lopusta. Koko novelli silitti minua vastakarvaan, enkä edes tiedä mistä se johtuu. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä sen sisällöstä ja vuonna 2010 pidin Swirskyn samassa kategoriassa ehdokkaana olevasta tarinasta Eros, Philia, Agape. Swirskyn tarinoissa on omanlaisensa sävy, hieman kuin Kij Johnsonillakin. Joskus hänen tarinansa tuntuvat onnistuvan ja joskus ei. Tällä kertaa tämä novelli jäi ilman vastakaikua minulta, vaikka pidin kuolemanjälkeisen maailman sääntöjä varsin onnistuneina. Onneksi novelli on luettavissa netissä ilmaiseksi, joten kukanenkin pääsee itse päättämään oman mielipiteensä siitä. Kommenteista päätellen tykätty on.
Brad Torgersenin Ray of Light sai kiivasta hiusten repimistä aikaiseksi. Siinä vieraat avaruusolennot ovat blokanneet auringonvalon maapallolta ja ihmiskunnan harvat selviäjät ovat joutuneet kylmyyden ja jään ajamina muuttamaan merten pohjiin geotermisiin ympäristöihin perustettuihin asemiin. Maanpinta on paksulti läpijäässä, eikä kukaan ole moneen vuoteen vaivautunut nousemaan pintaan tarkistamaan, josko tilanne on muuttunut. Uusi sukupolvi on kasvanut kuullen tarinoita auringosta, mutta ei koskaan ole sitä omin silmin nähnyt. Heidän parissaan viriää toivo auringosta. Torgersenin tarinan idea on hyvä, mutta toteutus kehnohko. Hän on vetänyt tieteellisen puolen niin suoriksi kuin vain on voinut, mikä pilasi minun lukunautintoni. Laattatektoniikan voimailmiöt (vulkanismi) ja ilmakehä tuntuvat kadonneen maapallon toimintayhtälöstä kokonaan, jääkaudet löytävät selityksensä alieneistä, jotka nekin jäivät ”tulevat ja menevät” -tasolle. Ei hemmetti. Miksi ihmeessä tämä tarina on Hugo-ehdokkaana?
Novellien ja pienoisromaanien taso tämän vuoden Hugo-ehdokkaissa on ollut kohtuullisen hyvä. Sen sijaan pitkien novellien taso on mielestäni heikko. Mihin jäi esimerkiksi Maureen F. McHughin After the Apocalypse, joka olisi pessyt tämän joukon mennen tullen? Minun ääneni taitaa mennä Geoff Rymanin What We Foundille, jonka tiiviistä tunnelmasta ja voimasta pidin eniten.
