Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
Pari vuotta sitten lukemani Jo Waltonin Tooth and Claw oli loistava teos. Olen viitannut teokseen muutaman kerran puhuessani lohikäärmeistä fantasiakirjallisuudesta. Farthing on vaihtoehtohistoriaa ja salapoliisiromaani. Molemmat kirjat ovat hyvin brittiläisiä, Tooth and Claw janeaustenmaiseen tyyliin ja Farthing agathachristiemäiseen.
Poliitikko, tuleva pääministeri, Sir James Thirkie löytyy murhattuna juhlien päätteeksi Farthingin maalaiskartanossa, jonka omistaa päähenkilön Lucy Eversley Kahnin vanhemmat. Yläluokkaisen perheen tytär on mennyt naimisiin juutalaisen kanssa ja on siksi äitinsä ja muiden aikalaisten paheksuma. Tarina sijoittuu vuoteen 1949, kahdeksan vuotta sen jälkeen kun Sir James neuvotteli briteille rauhan Hitlerin Saksan kanssa. Hitler mellastaa yhä mantereen puolella ja Saksan sota Venäjää vastaan jatkuu edelleen. Juutalaiset ovat Euroopan paarialuokkaa, ja vaikka Englannissa ei olekaan "työleirejä", niin heihin suhtaudutaan sielläkin alemmuudentuntoisesti. Maanalaiset juutalaisjärjestöt salakuljettavat juutalaisia Euroopasta turvaan Kanadaan ja Brasiliaan. Yhdysvallat ei heitä huoli. Sir Jamesin murhaa saapuu tutkimaan toinen päähahmo, poliisitarkastaja Carmichael. Kaikki todisteet viittaavat siihen, että Lucyn juutalainen aviomies, David on tehnyt murhan, mutta Carmichael huomaa yhden jos toisenkin läsnäolijan salailevan jotain.
Farthingissa on kaikki brittiläisen salapoliisitarinan ainekset; on joukko yläluokkaisia ja poliittisestikin aktiivisia henkilöitä, palvelijoita, jotka näkevät ja kuulevat kulissien takana, useita mahdollisia syyllikseksi epäiltyjä, joista yksi epäilyttävän ilmeinen. Puuttuu vain viiksiään vahaava belgialainen salapoliisi tai tarkkanäköinen vanhempi maalaiskylän rouvashenkilö ratkomasta juttua. Waltonin pääpoliisikaan ei ole ihan tyypillinen pahvipää, mitä monesti salapoliisiromaaneissa tarjoillaan. Farthingin asetelmissa on poliittista valtapeliä ja Euroopan vaihtoehtoinen historia tekee siitä epätyypillisen. Ihmisten seksuaalinen käyttäytyminen on myöskin hieman poikkeavaa valtavirtadekkarista (tosin en ole aikoihin lukenut uutta brittiläistä dekkarikirjallisuutta).
Vaikka Farthing onkin tapahtumaympäristöltään kiinnostava, niin se jää tunnelmaltaan hieman vajaaksi. En päässyt sisälle hahmoihin. Tarinaa kerrotaan kahdesta näkökulmasta; Lucyn näkökulma on minä-muotoinen ja Carmichaelin kolmannessa persoonassa. Lycyn asema on mielenkiintoinen, sillä hän periaatteessa kuuluu yläluokkaiseen etuoikeutettuun ryhmään, mutta kapinoi sitä vastaan, ja on nyt ns. vertaistensa hylkimä. Asema on selvä alusta alkaen. Carmichaelin tilanne avautuu pikkuhiljaa ja sen merkitys kasvaa tarinan myötä. Valitettavasti hahmot ja heidän käymänsä keskustelut paljastavat ja selittävät liikaa pitkin matkaa ja varsinainen kliimaksi jää latteaksi. Ehkä kirjan ei ole tarkoitus ollakaan christiemäinen dekkari, jossa lopussa on huipennus, jolloin lukija joko yllättyy tai voi onnitella itseään siitä, että arvasi murhaajan oikein. Ehkä kirjan tarkoitus on kertoa ennakkoluuloista ja ahdasmielisyydestä, nurkkakuntaisuudesta ja siitä millainen ihmisluonto on. Farthing tarjoaa mm. Lucyn isän hahmossa kirjan ehkäpä ankeimman hetken loppupuolella.
Farthing ei yllä Tooth and Clawn tasolle tarinankerronnassa. Waltonin Farthingissa luoma vaihtoehtoinen maailma on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen, että aion lukea kirjailijan muutkin vaihtoehtohistoriateokset, Ha'penny ja Half a Crown sekä myöhemmässä vaiheessa myös Sulien-kirjat.
