Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
The Wise Man's Fear on The Kingkiller Chroniclen eli Kuninkaansurmaajan kronikan toinen osa, jossa tarinan toisena päivänä Patrick Rothfuss jatkaa Kvothen elämänkertaa. Ensimmäisen osan The Name of the Windin suomennoksen Tuulen nimen arvostelu löytyy täältä.
Kvothe jatkaa opiskelujaan yliopistossa ja elää jatkuvassa rahapulassa, eikä arkkivihollinen Ambrosekaan ole mihinkään kadonnut. Parivaljakon yhteenotot jatkuvat edelleen ja juuri Ambrosen vuoksi Kvothe joutuukin ottamaan taukoa opinnoista. Hän lähtee jahtaamaan tuulen nimeä, etsimään itselleen taloudellista tukijaa ja tietoa Chandrianeista ja Amyreista, mitä yliopiston arkistosta ei tunnu jostain syystä löytyvän. Lapsuuden traumaattiset kokemukset ovat yhä hänen sisällään jakamattomana taakkana. Kvothe kohtaa matkallaan tarunomaisen Felurianin, opiskelee soturitaitoja ademilaisten kanssa, pelastaa rikkaan miehen hengen ja tulee leimatuksi koiraakin arvottomammaksi. Myös ensirakkaus Denna on salaperäisen tukijansa kanssa kuvioissa mukana. Palattuaan yliopistoon Kvothe on saavuttanut legendaarisen maineen.
Trilogian ensimmäinen kirja Tuulen nimi teki suuren vaikutuksen, sillä Rothfussin kyky kertoa tarinaa oli häikäisevä. Juonikuvaus lupasi paljon jännittäviä tarinoita tapahtuvaksi ja vaikka ykköskirja oli selvästi johdantoa, se sisälsi monia mielenkiintoisia langanpäitä, jotka johtaessaan lankakerään, koostuisivat hienoksi eeppiseksi tarinaksi. Niinpä odotukset The Wise Man's Fearia kohtaan oli suuret. Ehkä olisi pitänyt oivaltaa jo Tuulen nimeä lukiessa mitä on tulossa, mutta kun luin Tales of Dark Fantasy -kokoelmasta Rothfussin The Road to Levinshir -novellin, joka on ote kakkoskirjasta, jatko vaikutti lupaavalta, astetta synkemmältä. Novelli osoittautui kirjan kuuden luvun pituiseksi ja se kattaa yhden kokonaisuuden kirjasta.
The Wise Man's Fear on pettymys. Se on samalla loistavaa kerrontaa. Rothfuss on edelleen sanamestari, jonka tekstistä näkee, että hän rakastaa kirjoittamista, kieltä ja sanoja. Jokainen lause tuntuu veden sileäksi hiomalta kiveltä poskea vasten. Ajan ja luontaisen kyvyn taidonnäytteeltä. Jonkun olisi kuitenkin pitänyt sanoa Rothfussille, että nyt riittää nautiskelu, keskity tiivistämään tarinaa. Teksti voi olla kaunista, mutta kun se vaeltelee sivupolkuja, se samalla menettää osan energiastaan. Kirjan alkuosa on toisintoa ykköskirjasta. Yliopistomaailma kiehtoo minua, joten pidin alusta, erityisesti Aurista ja Elodinista. Koska tarina ei kiinnostavuudestaan huolimatta tuntunut etenevän juurikaan, oli hienoa nähdä Kvothen lähtevän jälleen reissuun, tällä kertaa kaukaiseen Vintasiin. Vintasin osio on suureksi osaksi kiinnostavaa ja sisältää mielenkiintoisia ja tärkeitä yksityiskohtia (mm. Kvothen perheeseen ja Lanreen liittyen), mutta jahkailu Dennan kanssa ja tarkkaan kuvattu matka maantierosvojen kohtaamiseen saivat aikaan ensimmäisen pitkästymisreaktion.
Rothfuss johdattaa lukijan The Wise Man's Fearissa enemmän sadunomaiseen myyttiseen maailmaan. Kvothen seikkailuissa "haltijamaailmassa" sisältää sinänsä arvokasta tietoa tarinan kannalta, mutta enemmän osiossa keskityttiin seksiin. Tai ainakin luulen niin. Kuten vanhoissa kotimaisissa elokuvissa latokohtauksissa ei nähty itse toimintaa, vaan tuulessa huojuvaa heinää ja ajelehtivia poutapilviä, myös Rothfuss kunnioitti hahmojensa yksityistä hetkeä. Mutta kyllä niitä yksityisiä hetkiä Kvothella sitten riittääkin, lähes joka toisen vastaan tulevan naisen verran, ainakin melkein. Yhtä tylsää lukijan kannalta on vain Ademren osio, jossa sankarimme sai turpiinsa pikkutytöltä ja naiset ovat kuvainnollisesti ottaen jalustalla.
The Wise Man's Fear on minulle ristiriitainen kirja, sillä se sisältää todella kiinnostavia kohtia, jotka eivät vieneet juonta eteenpäin, ja samalla tylsiä kuin sivuraiteilla seikkailevia, jaarittelevia kohtia, joissa annettiin juonen kannalta tärkeitäkin tiedonmuruja. Ihastelen jälleen Rothfussin kykyä kuvata asioita ja punoa yksityiskohtia, mutta harmittelen samalla ettei editointia ole tehty raskaammalla kädellä. Kaiken lisäksi ainakin pariin otteeseen olin huomaavinani tarinankaaressa epäjohdonmukaisuutta. Kirja kertoo kyllä kiitettävässä määrin taustaa legendan takana, kuten on luvattukin, ja eihän se aina ole niin hohdokasta kuin luulisi. Rothfuss antaa Kvothelle aikaa kasvaa mieheksi. Sarjan kakkoskirja on kerännyt paljon ylistäviä arvosteluja, joten oletan, että minulle ongelmalliset osiot eivät ole olleet ongelmia monelle muulle lukijalle. En voi muuta kuin suositella lukemaan kirjan ja nauttimaan siitä minkä kukanenkin pystyy. The Wise Man's Fearissa on paljon nautittavaa, mutta hieman se laski kolmannen osan The Doors of Stonen (työnimi) odottelutasoa. Toivottavasti kakkoskirjan arvo avautuu enenevässä määrin minullekin, kunhan trilogian viimeinen osa ilmestyy.
