Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
 

Tailchaser’s Song on Tad Williamsin esikoisjulkaisu vuodelta 1985. Olen elänyt yli puolet elämästäni kissojen seurassa ja niiden luonteet ja puuhastelut ovat tulleet varsin tutuiksi. Jokainen kissa on yksilö, mutta kaikista niistä tuntuu löytyvän kuitenkin jotain lajinomaista, ja siksipä kiinnostikin onko Tad Williams saanut vangituksi nuorille suunnatussa tarinassaan kissojen syvimmän olemuksen.

Fritti Tailchaser on nuori kollin alku, joka pian nimensä saamisen jälkeen menettää perheyhteisönsä. Muitakin kissoja katoaa jäljettömiin, myös Tailchaserin sydänystävä Hushpad. Malttamaton Fritti päättää lähteä etsimään ystäväänsä ja selvittämään mitä on tekeillä. Hän saa kulkukumppanikseen nuoren Pouncequickin ja hieman omituisen vanhan kissaherran Eatbugsin. Etsintämatka vie Fritin mm. kissakuningattaren hoviin ja pahan Grizraz Hearteaterin vangiksi sekä myös elämänsä pahimman painajaisen eteen.

Tailchaser’s Song on kohtuullisen mukavaa satuluettavaa, josta ei puutu jännityksen hetkiäkään, mutta se todellakin tuntuu nuoremmille lukijoille kirjoitetulta kertomukselta. Tarina on perinteinen vaellusmatkan kuvaus, jossa kohdataan vaaroja ennen kuin päätepiste saavutetaan, ja pääsankari saavuttaa yleensä haluamansa/etsimänsä itsetuntemuksen kasvun kautta. Hännänjahtaajassa on merkkejä esikuvasta, ja sen perusteella uskaltaisin väittää, että Williams on Tolkiensa lukenut ennen kirjoitustaan. Välillä tuntuu, että kirjailija oikoo tekstissä hieman tapahtumia ja esimerkiksi käänteentekevä ratkaisukohtaus loppupuolella jää heikolle kuvaukselle.

Toinen tänä vuonna lukemani eläinnäkökulmasta kirjoitettu kirja, Richard Adamsin Ruohometsän kansa (arvostelu) onnistuu mielestäni Williamsin teosta paremmin vangitsemaan eläimen olemuksen, vaikka siinäkin koin olevan ihmistämistä. On varmasti vaikea kirjoittaa tarpeeksi uskottavaa eläintarinaa silloin kun pitää laittaa eläimet myös puhumaan ja esittämään ajatuksiaan. Pakostikin niistä tulee ihmismäisiä, ratkaisevaa vain on kuinka paljon hahmoissa säilyy sitä "eläimellisyyttä". En löytänyt tarpeeksi aitoja kissoja Williamsin tekstistä, vaan ihmistulkinnan kissoista. Adamsin kaniineista sentään huokui ajoittain, että ne ovat saaliita ajatusmaailmaltaan, mutta Williamsin hyvät kissat olivat kovin kaukana saalistajaeläimen vietistään, vaikka osa eli kuitenkin varsin villissä ympäristössä. Eikä ne M’anin talouksissakaan asuvat niin yksiselitteisen laiskoja ja välinpitämättömiä aina ole - paitsi ehkä vapaana kuljeksivan kissan mielestä, ihmistulkinnan mukaan.

Positiivista on, että Williams on pyrkinyt luomaan tarinansa eläimille omanlaisensa kielen ja tavan puhua, ja selvennykseksi kirjan lopussa on vielä ”Kissankieli-Ihmiskieli” –sanakirjakin. Toukokuussa saatiin tieto, että Tailchaser's Songista olisi suunnitteleilla myös animaatioelokuva, joka ainakin yhden konseptitaidekuvan perusteella (uutinen ja kuva Ain't It Coolin -sivulla) voisi olla hyvinkin miellyttävää katsottava.