Blogi on muuttanut
Siirry lukemaan arvostelu tänne
Matkani Arthurlandiin jatkui Marion Zimmer Bradleyn Avalonin usvien jälkeen T.H. Whiten klassikolla The Once and Future Kingilla, joka sisältää neljä erillistä kirjaa. Ensimmäisen kirjan, The Sword in the Stonen lukeminen oli kirjaimellisesti ahdistava kokemus. Ei suinkaan sisällön vuoksi, vaan itse fyysisen kirjan vuoksi. Minulla kun on kirjasta 1. brittiläinen painos 1930-luvulta, ja se on kerännyt reilun 70 vuoden ajan itseensä kosteutta, pölyä, tervaa ja nikotiinia, mikä sekoitus sai minut niiskuttamaan, aivastelemaan ja köhimään noin viisi minuuttia sen jälkeen kun kirjaan tartuin. Luin kirjan kuitenkin sinnikkäästi loppuun, vaikka minulla on The Once and Future King olemassa koottuna painoksenakin, koska alkuperäinen The Sword in the Stone eroaa myöhemmin kokoelmaan liitetystä versiosta.
Hic iacet Arthurus, rex quondam, rexque futurus — "Here lies Arthur, king once, and king to be”
The Sword in the Stone kertoo Wart-pojasta, joka tutustuu Merlyn nimiseen velhoon. Samalla kun Wart oppii kasvatti-isänsä Sir Ectorin ja kasvattiveljensä Kayn luona aseenkantajan ja metsästäjän taitoja, Merlynin oppitunneilla Wart tulee muutetuksi taikakeinoin eri eläimiksi oppiakseen symbolisesti valtiomiestaitoja ja näkemyksiä vallankäytöstä ja valtakunnasta. Wart tapaa poikavuosiensa seikkailuiden aikana mm. Madame Mimin, Robin Hoodin ja kuningas Pellinoren ikuisessa hirviöjahdissaan.
Kirja iskee heti alusta alkaen puulla päähän sellaista lukijaa, joka odottaa pääsevänsä mukaan muinaiseen Englantiin vakavamieliseen tulkintaan suuresta sankarimaisesta kuninkaasta ja hänen miekastaan Excaliburista, johon kirjan nimikin viittaa. Minun ensimmäinen ajatukseni oli, että onko kansien sisällä väärät sivut ja kuka ihme tämä Wart on. Ehkä alustustyö olisi ollut paikallaan, jotta kulttuurishokkia ei olisi syntynyt. The Sword in the Stonen Merlyn on Disney-Merlin (Disneyn animaatioelokuva tehtiin Whiten kirjan pohjalta), pitkäpartainen, suippolakkinen velho, joka taikoilee mm. liikkuvia astioita, eikä edes aina kovin onnistuneesti. Kieli on leikittelevää, hahmot hieman koomisia ja selkeä ajankuva puuttuu kerronnasta. White käyttää surutta aikakautensa käsitteitä ja vertauskuvia, vaikka varsinaisesti Wart-Arthurin ja Merlynin puuhasteluympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. White kuvaa kiitettävällä tasolla linnan toimintoja, metsästystä ja luontoa sekä eläimiä. Ote on fantasiamainen. Muututtuaan eläimeksi Wart-Arthur ymmärtää niiden puhetta ja eläimet ovat ihmismäistettyjä. Merlynillä on lisäksi myös puhuva pöllö. Kirja sisältää kuvitusta, joka on käsittääkseni kirjailijan omaa käsialaa.
Jopa minun englannintaidollani kirjaa oli hauska lukea kielensä vuoksi ja välillä tuli lausuttua tekstejä jopa ääneen. Sen sijaan jatkuvat anakronismit tökkivät. Ne olivat tarkoituksellisia ja ilmeisesti niiden oli tarkoitus olla kirjan ilmestymisajankohtana näppäriä (ehkä vielä tänäkin päivänä), mutta minulle ei istunut pirtaan, että Merlyn laittoi sormenpäät yhteen kuten Sherlock Holmes tai että Robin Hood miehineen oli hypännyt Uther Pendragonin hallituskaudelle. Kirjan ajallisessa jatkumossa on tarkoituksellinen kupru, sillä Merlyn kertoo Arthurille, että kun muut menevät ajassa eteenpäin, hän menee taaksepäin. Tällä voidaan selittää osa Merlynin sanomisista, mutta ei kaikkea. Wartin kasvua Arthuriksi on ihan mukava lukea, mutta varsinaista Arthuria joutuu todellakin odottamaan ihan kirjan viime metreille saakka. Hilpeästä sävystä huolimatta, The Sword in Stoneen on upotettu filosofisia teemoja, jotka tulevat esille uudestaan myöhemmissä kirjoissa.
The Sword in the Stone ei kolahtanut minulle, mutta matka jatkuu vielä usean kirjan ajan, joten huomenna kerron millaisen vaikutuksen kakkoskirja The Witch in the Wood teki.
