The Wind’s Twelve Quarters sisältää 17 novellia Ursula K. Le Guinin uran alkuvuosikymmeniltä. Yhdeksän tämän kokoelman novelleista on suomennettuna kokoelmassa Pimeälipas ja muita kertomuksia. Siksi tämä arvostelu koskee molempia teoksia. Alla on englanninkielisen teoksen novellit siinä järjestyksessä (aikajärjestys) missä ne The Wind’s Twelve Quartersissa esiintyvät ja vieressä alkuperäinen julkaisuvuosi sekä suomenkielinen nimi. Osa novelleista on julkaistu myös muualla kuin Pimeälippaassa. Jokaisen novellin alussa on kirjailijan lyhyt johdatus tarinaan.

• Semley’s Neclace (1964)
• April in Paris (1962)
• The Masters (1963)
• The Darkness Box (1963) - Pimeälipas
• The Word of Unbinding (1964) - Päästösana
• The Rule of Names (1964) - Nimien laki
• Winter’s King (1969) - Talven kuningas
• The Good Trip (1970)
• Nine Lives (1969) - Yhdeksän henkeä
• Things (1970)
• A Trip to the Head (1970)
• Vaster Than Empires and More Slow (1970) - Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi
• The Stars Below (1973) - Aliset tähdet
• The Field of Vision (1973)
• Direction of the Road (1974) - Tien suunta
• The Ones Who Walk Away from Omelas (1973) - Jotka Omelasista poistuvat
• The Day Before the Revolution (1974)

Semley's Neclace on julkaistu suomeksi Tähtivaeltaja-lehdessä vuonna 1989. Helpommin se on kuitenkin saatavissa Rocannonin maailma -kirjasta, jonka aloitus se on ja johtaa Rocannonin varsinaiseen tarinaan. Semleyn kaulakoru toimii kuitenkin myös itsenäisenä novellina, vaikka minun on myönnettävä, että enemmän minua kiinnostaa tarinassa hainilainen taustamaailma kuin itse Semley. Kirjailija kertoo johdannossa novellista: I had done with Semley when I finished it, but there was a minor character, a mere by-stander, who did not sink back obediently into obscurity when the story was done, but who kept nagging me. “Write my story,” he said. “I’m Rocannon. I want to explore my world…”. Olen iloinen, että kirjailija myöntyi vaatimukseen.

April in Paris on tarina kahdesta miehestä, joista toinen elää keskiajalla ja toinen 1960-luvulla samassa asunnossa. Yllättäen heidän tiensä kohtaavat kutsuloitsun ansiosta. Kevyt, humoristinenkin novelli on ensimmäinen, jonka julkaisemisesta Le Guinille maksettiin. Hauska lukea, mutta se jokin leguinmaisuus puuttuu vielä. The Masters tuo mieleen tieteellisen tutkimuksen alkuaskeleet kirkon ja uskonnon puristuksessa. Uuden matemaattis-fysikaalisen totuuden keksimistä voitiin pitää Jumalan pilkkana ja siitä seurasi hengenmenetys. Eksoottiselle planeetalle sijoittuva tieteistarina sisältää upean lauseen, johon Le Guin itsekin tuntuu olevan tyytyväinen: "He had been trying to measure the distance between the earth and God". 

The Darkness Box eli Pimeälipas on miekka ja magia -tyylinen tarina, jonka maailmassa on kuitenkin erikoinen jippo. Pimeälipas on Pandoran laatikko ilman varsinaista vitsausta, vaikka ehkä jotkut paljastuvaa sellaisena pitääkin. Koin tarinan loppujen lopuksi onnelliseksi, mutta onhan ruusuissakin kuitenkin piikkejä. Hieno prinssin, noidan, aarnikotkan ja merenvoiman (jumalan) värittämä novelli, joka vaatii lukijalta keskittymistä lause lauseelta. Itse tarinan lisäksi minua viehättää myös sen syntyhistoria (en kerro, kannattaa lukea itse).

The Word of Unbinding eli Päästösana sijoittuu Maameren maailmaan. Velho Festin kamppailee kaikin tunteminsa keinoin päästäkseen toisen velhon, pahan Vollin vankeudesta. Maameren tarinat eivät ole viehättäneet minua kuten muut Le Guinin teokset ja tämänkin novelli sijoittuu sarjaan: nokkela tarina, mutta ei varsinaisesti puhuttele. Ehkä minä löydän Maameren hienouden vielä jonain päivänä. Toivoa on. The Rule of Names eli Nimien laki kertoo Maameren taikuuden säännöistä, tosinimien merkityksestä. Pienelle saarelle sijoittuvassa tarinassa on humoristisen onneton velho ja kadonnut aarre.

Winter’s King (Talven kuningas) on kirjoitettu ennen Pimeyden vasenta kättä. Se sijoittuu kuitenkin samalle kylmälle Talvi-planeetalle, Gethenille Ekumeenin aikaan, saman hallitsijasuvun vaiheisiin. Tarinassa on viittaus Vihollisen aikaan, jolloin ensimmäinen tunnettujen maailmojen Liitto hajosi. Getheniläisten kaksisukupuolisuus on teemana esillä myös Talven kuninkaassa, samoin kuin erilaisuus ja eristäytyminen, mutta ne eivät vielä pääse kirjan mittakaavaan. Hainilaiseen maailmaan on kuitenkin aina ilo palata ja tarina on koskettava.

The Good Tripissa vaimoaan kaipaava mies lähtee LSD-matkalle löytääkseen sieltä vaimonsa, joka sinne aiemmin oli kadonnut. Matka osoittautuu kuitenkin joksikin muuksi kuin hän odotti. Kertomuksessa on hieman huumetripin tyyliä, mutta siinä on useinkin Le Guinin tarinoissa esiintyvää dualismia, matka ihmisen sisälle on kuin matka tähtien keskelle avaruuteen. Ei kirjailijan parhaita juttuja, mutta ei huonokaan.

Nine Livesissa (Yhdeksän henkeä) kaivostoimintaa seismisesti aktiivisella planeetalla aloittelevat Pugh ja Martin saavat työryhmäkseen kymmenen hengen klooniryhmän, joka työskentelee ja ajattelee kuin yksi. Le Guin tarkastelee tarinassa kloonin yksilöllisyyttä ja identiteettiä. Pidin erityisesti kertomuksen lopusta. Things on puolestaan pienimuotoinen tarina haaveesta ja sen toteuttamisen uskosta, yksilön ratkaisusta lopun edellä muista huolimatta. Arvoituksellinen novelli, joka jää mietityttämään.

A Trip to the Headissä ei ole varsinaista juonta, mutta siinä pohditaan olemista, ihmisenä ja sukupuolellisena. Le Guin heittää ilmaan ehdotuksia näkökulman laajentamisesta, kuten on näistä seikoista tehnyt ennen ja jälkeen monissa hainilaisissa tarinoissa: "I was Ralph." "Try being Amanda," the other said sourly. Kiinnostavaksi minusta nousee myös johdannossa milloin ja millaisissa olosuhteissa tarina on kirjoitettu.  Novelli sisältää puu-teemaa, mikä on usein esillä kirjailijan teoksissa.

Pidän Vaster Than Empires and More Slow’n nimen suomennoksesta Verkkaan, valtakuntia laajemmaksi (Andrew Marvellin runosuom. Aale Tynni). Siinä on avaruudellista äärettömyyttä, eikä ihme että Le Guin on valinnut sen hainilaisen novellinsa nimeksi. Tarina sijoittuu Liiton ensimmäisten vuosikymmenten ajalle. Kymmenen enemmän tai vähemmän mieleltään epävakaata tutkijaa lähtee matkalle etsimään ihmisenkaltaisten asuttamia planeettoja liitettäväksi Liittoon, kohteenaan Maailma 4470. Planeetta osoittautuu hyvin eksoottiseksi tyyliin Maailma, vihreä metsä. Tärkeäksi teemaksi nousee niin planeetan kuin tutkimusmatkailijoidenkin kohdalla sanaton kommunikointi, aistiminen, ymmärtäminen, psyykkinen kokonaisuus, ei vain näkyvä osa. Kaikki ovat yhteydessä kaikkeen. Hieno tarina, mutta epävakaat henkilöhahmot ovat ehkä hieman liian persoonallisia (lue: ärsyttäviä). Ja silti niin ymmärrettäviä. Novelli tuo asetelmiltaan mieleen Le Guinin myöhemmin kirjoittaman Shobilaisten tarinan (Sisämeren kalastaja -kokoelmassa), jonka hahmot ovat mielestäni onnistuneempia ja kypsempiä.

The Stars Below eli Aliset tähdet -novellissa toistuu The Mastersin tieteen ja uskonnon konflikti. Psykomyyttisen tarinan pääanti on herättää pohdintaa sisäisen maailman yhtäläisestä laajuudesta maailmankaikkeuden kanssa. The Field of Visionissa Psyche-aluksen miehistöstä kaksi selviää takaisin kotiin hengissä, mutta heidän maailmansa ja aistinsa ovat muuttuneet. Tutkijat yrittävät selvittää mitä heille on tapahtunut. Totuus paljastuu tai sitten ei. Hyvä tarina, jälleen kerran Le Guinin psykologisella otteella varustettuna. Direction of the Road (Tien suunta) on yksi Le Guinin psykomyyttisiksi kutsumista tarinoista, joka sekoittaa fysiikan lakeja ja luo omat sääntönsä siitä miten joku kohde lähestyy ja etääntyy. Viehättävä vanhan tammen tarina on paitsi hauska myös hieman kaihoisa.

The Ones Who Walk Away from Omelas  eli Jotka Omelasista poistuvat on kirjan ehdottomasti paras novelli, pääosassa Omelasin kaupunki. Tarina on moraalifilosofinen kertomus valinnasta, ja vaikka kirjailija johdantonsa lopussa heittäytyykin vitsailemaan mistä aiheensa tarinaan on ammentanut, on Omelasin sävy vakava - symbolisine tienviittoineen kaikkineen (kuinka osuvaa). Minua tarina kosketti voimakkaasti, sai aikaan niin nopean tunneoivalluksen, että se koski ihan fyysisestikin. Kyyneleet tulivat väkisin. Omelasin loppu on yksi upeimmista lopuista mitä olen kirjailijalta lukenut. Jotka Omelasista poistuvat on Hugonsa ansainnut (vastassa oli silloin mm. George R.R. Martinin loistava (!) With Morning Comes Mistfall). Pelkästään tämän novellin vuoksi The Wind’s Twelve Quarters tai Pimeälipas ja muita kertomuksia on kannattava hankinta.

The Day Before the Revolution on julkaisu suomeksi Päivä ennen vallankumousta -nimellä  antologiassa Maailma mielen mukaan (1986). Novellin johdannossa (jota ei suomennoksessa tietenkään ole, eikä Pimeälipas sisällä tätä novellia) Le Guin viittaa symbolisesti, että tarinan päähenkilö on yksi niistä, jotka poistuivat Omelasista. Tarina palaa Osattomien planeetassa esitettyyn hainilaiseen maailmaan. Päähenkilö Odon vallankumoukselliset ajatukset ovat levinneet ympäri koko hänen planeettansa, mutta Le Guin tuo nyt esille naisen vallankumouksen takana. Vanhan, tavallisen naisen tavallisena arkipäivänä muistoineen. Naisen joka tuomitsi avioliiton käsitteen, mutta joka kuitenkin oli aikoinaan naimisissa. Le Guinilla on lahja tuoda ihminen esiin aatteiden takaa. En usko, että tämä novelli koskettaa yhtä paljon, jos Osattomien planeettaa ei ole tullut luettua.

On harmi, että kuutta alkuperäisen kokoelman novellia, joita ei muualla ole suomennettuna (en ainakaan ole löytänyt), ei kelpuutettu myöskään Pimeälippaaseen mukaan. Minulle erityisiksi suosikeiksi nousivat The Masters, Pimeälipas ja Jotka Omelasista poistuvat, mutta kaikki muutkin novellit ovat hyviä. Erityispisteet myös Tien suunnan aiheuttamalle mielikuvakimuralle etäisyyksien muuttumisesta. Ursula osaa. Kumpikin kokoelma on erittäin suositeltavaa luettavaa.

Simon Lelicin Laitos ilmestyi suomeksi tänä keväänä. Kirjan esittelyteksti oli kiinnostava, minkä vuoksi se pääsi kirjaston hyllystä lainakseni. Kirjailijalta on ilmeisesti suomennettu aiemminkin ainakin yksi teos, mutta sitä en ole lukenut, eikä Laitoksen jälkeen ole kovin intoa lukea tulevaisuudessakaan. Huom! tämä on siis pääosin negatiivinen arvostelu.

Arthur Priestley pidätetään työmatkalla selittämättä syytä ja kiikutetaan salaiseen paikkaan. Hänen vaimonsa Julia näkee pidätyksen naapurin valvontavideolta, mutta ei saa viranomaisilta vastauksia kyselyihinsä kadonneen sijainnista. Niinpä hän ottaa yhteyttä liberaalin verkkolehden toimittajaan Tom Clarkeen ja pyytää tältä apua. He saavatkin pian selville, että hallitus on pidättänyt joukon ihmisiä uuden kansalaisten hyväksynnän saaneen turvallisuuslainsäädännön nojalla. Kaikki siis vaikuttaa lainmukaiselta toiminnalta, mutta asenteet ja salamyhkäisyys herättävät epäilyksiä, eikä Julia anna periksi, vaan Tomin kanssa jatkaa yrityksiä saada miehensä vapaaksi.

Laitos on yksi Isoveli valvoo -teeman nykypäivän teos. Se ei ole varsinaisesti dystooppinen, vaikka niin mainostetaankin, sillä periaatteessa siinä eletään tätä päivää, eivätkä tapahtumat mitenkään ole tulevaisuuteen viittaavia. En menisi sanomaan, etteikö kirjan tapahtumat ole jo jonkin tason todellisuutta jossain päin maailmaa. Aihe on hyvä, mutta toteutus epäonnistuu. Olin lopettaa lukemisen kesken, vaikka siihen meni kokonaisuudessaan vain yksi ilta (mikä sinänsä on positiivista). Kyllä Lelic osaa sujuvasti kirjoittaa, mutta hieman tässä sorruttiin brittijohngrisham-tyyliin, jossa asianajaja on korvattu lehtimiehellä. Kirja ei pääse yllättämään. Jo heti alussa kun pidätetyn kaunis vaimo ilmestyy lehden toimitukseen pyytämään apua, vihjaillaan Tomin kiinnostuksesta häntä kohtaan. Koko kirjan on selvää miten se tarina tulee päättymään.

Jos Lelic on halunnut sanoa kirjallaan jotain yhteiskuntakritiikkiä, mediakritiikkiä, ottaa kantaa jne., niin se kyllä jää jalkoihin vankilatoimintakuvion taakse. Ihmisoikeudet on sen verran tärkeä asia, että Laitoksen lähestymistapa tuntuu minusta hieman liian halvalta tavalta käsitellä asiaa. Vankilan johtajan Gravesin hahmo on liioiteltu ja mentaliteettinsä epäuskottava. Koko laitos tuntuu huonosti organisoidulta sähellykseltä peitetarinoineen. Samoin ministeri toi kyllä lähinnä mieleeni Doctor Whon Margaret Blainen, jonka sarjaa YLEltä seuranneet jo tunnistanevatkin.

Minä en siis pitänyt Laitoksesta. Kirjalle varmaankin löytyy lukijakuntansa, joka ei halua/tunne tarvetta mennä liian syvälle vaikeisiin teemoihin. Muille suosittelen pikemminkin esimerkiksi vaikka Ken Liun The Man Who Ended History: A Documentarya (arvostelu).

M. John Harrisonin Nova Swing osui käsiini kirjastokäynnillä, odotti pari kuukautta lukemistaan, ja kun en enää viitsinyt uusia lainaa, luin sen pois alta. Kirja on julkaistu alun perin vuonna 2006 ja suomennos 2008. Kohtalaisen tuore teos siis. Mutta miksi minä otin kirjaan kirjastosta, vaikka kotonakin on jonossa luettavaa? Nova Swing kolkutteli takaraivoa muistuttamassa, että se on jonkin sortin tärkeä luettava, sillä onhan se yltänyt Booksyn koostamalle 101 spefin helmeä -listallekin.

Saudaden kaupungin ”tapahtumapaikka” on poikkeuksellinen aika-avaruus-alue, joka syntyi kun Kefahuchin vuosta alkoi putoilla maahan osia muuttaen aluetta epätodelliseksi. Paikasta on tullut seikkailijoiden luvaton turistikohde oppaanaan Vic Serotinin. Tapahtumapaikan outoja ja tuntemattomia artefakteja kuljetetaan alueelta laittomasti kaupattavaksi ja ihmisillä on erikoisia kuvitelmia mikä tapahtumapaikalla on mahdollista tai ei, vieläpä olettaen, että vastauksia löytyy kadoksissa olevasta päiväkirjasta. Näyttäisi siltä, että tapahtumapaikalta on virtaamassa kävijöitä kahteen suuntaan eikä altistuminen vuolle ole suinkaan vaaratonta.

Jälleen kerran hyppäsin tuntemattoman kirjailijan ja teoksen kanssa altaan syvään päähän lukematta edes takakansitekstiä ja katsoin osasinko uida. Nova Swingin kanssa meni hieman räpeltämiseksi, mutta pysyin pinnalla ja pääsin myös eteenpäin, vaikka uintitekniikka ei ollutkaan ihan hallussa. Kirjassa on kovasti film noirin ja haikean tangon tuntua ja henkilöhahmot, kuten Vic ja Einsteiniksi itsensä tuunauttanut poliisi Aschemann, ovat enemmän tai vähemmän oman elämänsä syrjäpoluilla. Sellaisia, joita saattaa tavata kuppilassa istumassa ja haaveilemassa joko entisestä tai tulevasta. Kirjan juoni ei avaudu kovin helposti, ja ehkäpä Harrisonin aiemman samaan maailmaan sijoittuvan kirjan Valon lukeminen olisi ollut ensin paikallaan, vaikka käsittääkseni Nova Swing onkin itsenäinen teos. Hahmot itsessään ja heidän tarinansa kuitenkin vaikuttaa varsinaista juonta tärkeämmältä.

Nova Swing on tunnelmaltaan kirja, joka vaatii ainakin minulta tietynlaisen lukufiiliksen. Jopa suomennoksessa on havaittavissa Harrisonin mielikuvituksen laitamia hipova onnistunut maailmankuvaus; vuon Schrödingerin kissan kaltaisuus. Ja yleensä pidän hahmojenkin rosoisuudesta. Nyt koin kuitenkin hahmoissa sellaista melankolista alisuorittamista, mikä ei sopinut stressaavan arkielämäni ajankohtaan. Lopun toiveikkuus nosti pisteitä kuitenkin paljon. Nova Swing ei ole minulle täysosuma, edes suomalainen tango ja kissat eivät sitä pelastaneet. Uudelleenluku voisi tuoda kirjaan uusia ulottuvuuksia, mutta juuri nyt se ei ole paikallaan. Silti olen tyytyväinen, että kirja on luettuna ja ehkäpä tartun toiseenkin M. John Harrisonin teokseen jossain vaiheessa.

John W.Campbell Memorial -palkintoehdokkaat 2012 parhaaksi science fiction kirjaksi julkaistiin muutama päivä sitten ja listalla on yksitoista teosta.

• Ready Player One, Ernest Cline (Crown)
• This Shared Dream, Kathleen Ann Goonan (Tor)
• Soft Apocalypse, Will McIntosh (Night Shade)
• Embassytown, China Miéville (Del Rey)
• The Islanders, Christopher Priest (Gollancz) (arvostelu)
  
• The Highest Frontier, Joan Slonczewski (Tor)
• Dancing with Bears, Michael Swanwick (Night Shade)
• Osama, Lavie Tidhar (PS) (arvostelu)
  
• Robopocalypse, Daniel H. Wilson (Simon & Schuster)
• Home Fires, Gene Wolfe (Tor)
• Seed, Rob Ziegler (Night Shade)

Voittaja julkistetaan Campbell-konferenssissa 5.-8.7. 2012. Viime vuoden voittaja oli Ian McDonaldin The Dervish House ja sitä edellinen Paolo Bacigalupin The Windup Girl.  Näistä ehdokkaista Ready Player One on lähiajan lukulistallani, samoin kuin Seed ja Robopocalypse.

Ken Liun The Man Who Ended History: A Documentary on yksi tämän vuoden Hugo-ehdokakkaista pienoisromaani-kategoriassa. Kirjailija on ehdokkaana myös novelli-kategoriassa (arvostelut). Nimestäkin voi päätellä, että tarina on kirjoitettu dokumentin muotoon. Se sisältää käsikirjoitusosioita, haastatteluja ja lausuntoja ja aiheena on toisen maailmansodan aikana tehdyt biologiset ja lääketieteelliset kokeet japanilaisessa tutkimusyksikössä, Unit 731:ssa. Googlatessa selviää vaivattomasti, että kyseessä on todellinen paikka ja Liun tarina pohjautuu todellisiin tapahtumiin. Pienoisromaani on julkaistu Panverse Three -kokoelmassa (kansikuva yllä).

Tarinan päähenkilö, historioitsija ja hänen fyysikko-vaimonsa ovat kehittäneet mahdollisuuden päästä todistamaan historian tapahtumia vierailevana katselijana (kvanttifysiikkaa, ei varsinaista fyysistä aikamatkailua). Ongelmana on, että kussakin menneisyyden tapahtumassa voidaan vierailla vain kerran ja sen jälkeen se on historiasta poispyyhitty. Kukaan ei pysty siihen hetkeen enää palaamaan uudestaan. Yksikkö 731:een lähdetään todistamaan tapahtumia, koska Japani salasi ja jätti tunnustamatta sotarikoksiaan, ja myönnettyään ne vihdoin yli 50 vuoden jälkeen, ei historioitsijan mukaan pyytänyt niitä anteeksi uhrien omaisilta. Yksikään yksikön vangeista ei selvinnyt elossa.

Ken Liun tarina on synkkää ja surullista luettavaa. Välillä heräsi kysymys mihin me tarvitsemme fiktiota, kun ihmiskunnan menneisyyden ja tulevaisuudenkin todellisuus peittoaa tavallisen pulliaisen mielikuvituksen mennen tullen. Mutta vastaus löytyy tietenkin heti. Liun tarina saa pohtimaan historiankirjoitusten todenperäisyyttä ja niiden todistusarvoa. Ja entä jos todellakin olisi vain yksi mahdollisuus todistaa jonkun tapahtuman kulku? Kenet sinne lähetettäisiin todistajaksi? Jonkun uhrin omainen, jolla olisi viimeinen mahdollisuus jättää hyvästit läheiselleen tai saada varmistus kadonneen kohtalosta vai puolueeton asiantuntija, ja mikä tekisi asiantuntijasta tarpeeksi puolueettoman esim. sotarikostapauksessa? Kuinka laajalti historia pitäisi tarkistaa uudelleen (ja samalla tuhota lopullisesti) ja olisiko pian kaikki maat tuomittavina jos mistäkin syystä?

The Man Who Ended History: A Documentary on aiheensa puolesta loistava tarina, mutta toteutus on ajoittain hidas ja olisin ehkä tyytynyt vielä lyhyempään ja ytimekkäämpään kirjoitukseen. Silti pienistä heikkouksista huolimatta eläydyin tarinaan voimakkaasti, sillä sen on tarkoituskin herättää tunteita. En tiedä onko The Man Who Ended History: A Documentary rakenteellisesti ja kirjoitustyylillisesti paras tähän mennessä lukemistani pienoisromaaniehdokkaista, mutta aiheensa vuoksi se ainakin on rankin. Täytyy myös mainita, että Ken Liun tämän vuoden Hugo-ehdokkaissa on havaittavissa positiivisesti erilainen ajattelumaailma ja lähtökohta kuin valtaosassa länsimaisissa tarinoissa, vaikka kirjailija on amerikkalainen. Ehkä hän on saanut pidettyä kiinni kiinalaisista juuristaan toimimalla myös kääntäjä. The Man Who Ended History: A Documentary löytyy luettavaksi pdf-tiedostona täältä.

The Man Who Bridged the Mist on pisin tarina, jonka olen Kij Johnsonilta lukenut. Viime vuoden loka/marraskuun Asimov’s -lehden numerossa julkaistu pienoisromaani on parhaillaan Hugo-ehdokkaana.

Valtion arkkitehti Kit Mainem on saapunut rakentamaan siltaa salaperäisen usvajoen yli ja yhdistämään siten usvan erottamat valtakunnan puoliskot toisiinsa. Projekti kestää yli puolivuosikymmenen ja sinä aikana Kit ehtii tutustua kahteen vastakkaisilla rannoilla sijaitsevaan kylään ja niiden asukkaisiin. Erityisesti hän oppii tuntemaan paikallisen lautturin Rasali Ferryn, tiedostaen, että nainen menettää suvussaan kauan kulkeneen ammattinsa ja palan historiaa hänen tuomansa uudistuksen myötä.

Ihastuin The Man Who Bridged the Mistin kauniiseen kerrontaan muutoksen vääjäämättömyydestä. Lumoava ja vaarallinen usvajoki, jossa vene lipuu usvan päällä ei vedessä (eikä siinä mielessä ole joki lainkaan), kosketti sielun sopukoita ja koko tarinan haikeus värisytti. Kitin ja Rasalin suhde on hienovarainen, yhtälailla usvan hämärtämä syvyydessään, eikä se missään vaiheessa pääse ylitunteellisuuden puolelle tai imeläksi. Kuten Kit ja Rasali ovat hahmoina käytännöllisiä, myös tunteita käsitellään sillä tasolla. Silta toimii tarinassa tavallaan myös symbolina kahden ihmisen välillä hämmennyksen ja epätietoisuudenkin keskellä.

Kit ja Rasali ovat kohtalaisen yksioikoisia hahmoja, mutta heidän asemaansa on helppo asettua. Sillan rakentaminen ja ihmissuhteet eivät sinänsä ole science fictionia, mutta tarina sijoittuu planeetalle, jolla on kaksi kuuta. Usva ja mitä ikinä se peittääkin on mystiikkaa ja ainakin minun mielikuvitukseni istui veneessä kun usvarotkoa ylitettiin. Tarina on tapahtumiltaan pääosin varsin vähäeleinen, kuin katsoisi sillan syntyä palkki palkilta ja pultti pultilta, silti se saa vangittua tykönsä niin voimakkaasti, että luin sen yhdeltä istumalta.

Kij Johnsonin pienoisromaani yllättää tunnelmallaan positiivisesti. Se on tähän astisista lukemistani pienoisromaani-Hugo-ehdokkaista vaikuttavin. Tarinan voi lukea ilmaiseksi Asimov’sin sivulta (pdf).

British Fantasy Society on julkistanut omat palkintoehdokkaansa tälle vuodelle. Romaanikategoriassa jaetaan kaksi palkintoa; August Derleth -palkinto parhaalle kauhukirjalle ja Robert Holdstock -palkinto parhaalle fantasiakirjalle. Tässä ehdokkaat osasta kategorioista:

Romaani:

• The Heroes; Joe Abercrombie (arvostelu)
• 11.22.63; Stephen King
• Cyber Circus; Kim Lakin-Smith
• A Dance with Dragons; George RR Martin (arvostelu)
• The Ritual; Adam Nevill
• Among Others; Jo Walton (arvostelu)

Pienoisromaani:

• Terra Damnata; James Cooper
• Ghosts with Teeth; Peter Crowther
• King Death; Paul Finch
• Near Zennor; Elizabeth Hand
• The Music of Bengt Karlsson, Murderer; John Ajvide Lindqvist
• Gorel and the Pot Bellied God; Lavie Tidhar (arvostelu)

Novelli:

• Dermot; Simon Bestwick
• Sad, Dark Thing; Michael Marshall Smith
• Florrie; Adam Nevill
• Alice Through the Plastic Sheet; Robert Shearman
• The Coffin-Maker’s Daughter; Angela Slatter

Antologia:

• A Book of Horrors; editor Stephen Jones
• House of Fear; editor Jonathan Oliver
• The Weird; editors Jeff and Ann Vandermeer
• Gutshot; editor Conrad Williams

Kokoelma:

• Rumours of the Marvellous; Peter Atkins
  
• Mrs Midnight; Reggie Oliver
  
• Everyone’s Just So So Special; Robert Shearman
  
• A Glass of Shadow; Liz Williams
  

Ehdokkaissa on mukana paljon kauhukirjallisuutta, jota en juurikaan lue. Ehkä pitäisi viettää taas teemakuukausi jossain vaiheessa. Adam Nevillin The Ritual on kyllä hankittuna, mutta ei ihan päällimmäisenä lukulistalla. Pari kirjailijan aiempaa teosta on tullut luettua, joskaan en ole blogannut niistä. BFS:n voittajat ilmoitetaan FantasyConissa 30.9.2012.

Paolo Bacigalupin nuorille aikuisille suunnattu dystopiateos The Drowned Cities oli minulle yksi tämän vuoden odotetuimmista kirjoista. Kirja osoittautui hieman erilaiseksi mitä ajattelin, mutta silti odotusten tasoiseksi. The Drowned Cities sijoittuu samaan maailmaan kirjailijan aikaisemman YA-teoksen Ship Breakerin (arvostelu) kanssa Amerikan mantereelle. Yllä oleva ekirjan kansi poikkeaa paperiversion kannesta. Liitän kirjan science fiction -haasteen kategorian 10. kirjaksi.

Tarinaa kerrotaan neljän hahmon näkökulmasta. Tool, joka esiintyi myös Ship Breakerissa, on geneettisen manipulaation aikaansaannos, puoli-ihminen ja tappokone, joka karkaa gladiaattorinäytöksien taistelukehästä. Mahlia ja Mouse ovat veden alle jääneiden kaupunkien alueella vallitsevien sotilaallis-aatteellisten ryhmittymien taistelussa perheettömiksi jääneitä lapsia, sotatoukkia. Kiinalaiset rauhanturvaajat yrittivät vuosikymmenen ajan saada aluetta rauhoittumaan ja kehittymään, mutta he luovuttivat ja poistuivat jättäen jälkeensä Mahlian kaltaisia puolirotuisia (tummaihoinen äiti, kiinalainen isä) jälkeläisiä, jotka joutuivat vainotuksi perimänsä vuoksi. Ocho on lapsisotilas ilman muuta perhettä kuin muut tappamaan ja kiduttamaan opetetut lapset. Veden valtaamilla rämettyneillä alueilla, jossa aseet puhuvat julmaa kieltä lasten käsissä, ei ole helppoa selvitä hengissä, mutta kukin yrittää omalla tavallaan.

Bacigalupi koettelee nuorille suunnatun kirjallisuuden rajoja. Hän teki sitä jo Ship Breakerissa, mutta nyt ehkä jopa astetta tummemmalla sävyllä. Lapsihahmojen kerronnassa ilmenee selkeästi, että he ovat nuoria, mutta maailma on aikuisten, eivätkä lapset saa helpompaa kohtelua ikänsä vuoksi. Siihen heidän on sopeuduttava. The Drowned Cityn maailma on julma. Kiina on hallitseva maailmanmahti, kuten myös kotimaisessa Emmi Itärannan Teemestarin kirjassakin (arvostelu), mutta Bacigalupi on tehnyt maasta hyväntekijän, rauhanturvaajan, joka yritti tiettyyn pisteeseen saakka auttaa sotilaallisten ryhmittymien aseistariisumisessa ja katastrofin jälkeisessä selviytymisessä. He yrittivät saada ihmiset auttamaan itse itseään, mutta aatteet ja uskonnot eivät noin vain kuole. Rinnastettavia toimijoita löytyy reaaliajastammekin, kansallisia ja multikansallisia. Kirjailija ei lähde kuitenkaan propagandalinjalle niiden puolesta, vaan tekee hyväntekijästä myös välinpitämättömän hylkääjän.

Propaganda on kuitenkin yksi merkittävä seikka tarinassa. Vailla kiintopistettä olevat lapset ovat herkkiä pakottamiselle ja aivopesulle. The Drowned Citiesin voikin katsoa kannanotoksi lapsisotilaiden asemasta aikuisten ajaman politiikan pelinappuloina. Lapsien henki ei ole väärtinkään arvoinen. Kuvat afrikkalaisista lapsista aseet kädessä tulee kirjaa lukiessa elävästi mieleen ja kylläpä tuota amerikan aseuskovaisten maassakin lapset altistetaan patrioottisen sankaruuden käsitteelle, aivan kuin armeija ja sota tekisi automaattisesti kaikista sankareita. Eikä kirjan antama kuva kaukana ole jengien reviirisodastakaan. Myös rotuseikat tulevat esille ja esimerkiksi puoliksi kiinalaisten lasten ja heidän äitiensä kohtelu on synkkää luettavaa. Mutta jälleen kerran, eipä se poikkea kovinkaan paljoa tämän maailmamme menosta nytkään. Olen tyytyväinen, että Bacigalupi on valinnut yhdeksi ja ehkä tärkeimmäksi päähahmokseen nuoren tytön ja antanut hänelle inhimillisen ja vahvan lapsen äänen. Ship Breakerin yhteydessä mainitsin, että voisin lukea Toolista ja muista hänen kaltaisistaan enemmänkin ja tässä kirjassa se osittain toteutuukin. Tool jää kuitenkin hieman taka-alalle, enkä saanut hänestä irti sitä mitä halusin. Ehkä hänestä ei ole muuta irtisaamistakaan.

The Drowned Cities on synkästä ja armottomasta aiheestaan huolimatta toiveikas kirja, koska sen hahmoissa on toivoa. Silti epäilen, että kirja ei ole kaikkien mieleen. Bacigalupilta on tulossa jatkossakin nuorille suunnattu kirja, The Doubt Factory, joka sekin ehdottomasti pääsee lukulistalleni ilmestyttyään.

Science fiction -haaste