John Christopherin Nälkäkuolema on julkaistu alunperin vuonna 1956 nimellä The Death of Grass. Kirjasta on otettu uusintapainos mm. Penguinin Modern Classics -sarjassa, joten sen mukaisesti sijoitan sen science fiction -haasteen moderni klassikko -kategoriaan. Kirja löytyy myös 101 spefin helmeä -listalta, joten kuittaan sen luetuksi siitäkin. Suomennos ilmestyi vuonna 1983.

Maailmaa kohtaa ekokatastrofi kun Kiinasta käsin leviävä virus tuhoaa ruoho- ja viljakasveja, muuntautuen yhä vaikeammin vastustettavaksi. Aasian ja Euroopan viljanviljely saa katastrofimaisen lopun ja sen myötä katoaa eläinkarja, jonka ravintona viljaa ja ruohoa käytetään. Ihmiskuntaa uhkaa nälkäkuolema ja kamppailu elossapysymisestä alkaa, paljasten kuinka haavoittuvainen ihmisten luoma laki on, kun moraalia ohjaa vain tarve selviytyä. Englantilainen John Custance yrittää perheineen päästä Lontoosta turvaan veljensä luo suljettuun laaksoon maalle, jotta heillä olisi edes pieni mahdollisuus tulevaisuuteen.

Nälkäkuolema on rankkaa kuvausta kuinka ihmisten käytös muuttuu kun yhteiskuntajärjestys romahtaa. Hallitus osoittautuu kansalaisvastaiseksi ja ryhtyy raakoihin toimenpiteisiin vähentääkseen ihmislukua, jotta pienellä määrällä olisi mahdollisuus selvitä. Yksittäisten ihmisten kesken vallitsee vahvemman laki. Kirja koettelee uskottavuuden rajoja. Täytyy olla kohtalaisen kyyninen, että pystyy uskomaan ja hyväksymään kirjailijan ajatuksen, että kolmessa päivässä perheenisistä tulee kylmäverisiä murhaajia ja raiskaajia. Christopherin sanoma on kuitenkin selvää, ihmislaji on hyväksikäyttäjä ja moraalia on usein vain puheissa, ei todellisissa ajatuksissa ja teoissa. Virus on maapallon vastaisku hyväksikäyttäjää vastaan.

Nälkäkuolema on selkeästi oman aikakautensa teos, sillä siinä on varhaisen atomikauden aikaleima näkyvissä. Vaikka kirjan idea onkin erinomainen, minua häiritsee tietyt vanhahtavat sosiaalisen rakenteen piirteet ja asenteet mitä tarinassa tarjoillaan. Ns. kevytkenkäisen naisen murhaaminen ei tunnu häiritsevän ketään, vaikka se ei ole edes selviytymisen kannalta tärkeää. Eikä se ole edes ainoa tapaus joka mättää kirjassa. Raiskauksen seuraamukset ovat kirjassa enemmän kuin ala-arvoisesti kuvattu. Näin naislukijana tällaisiin seikkoihin kiinnittää väkisinkin huomiota. Tänä päivänä kirjoitettuna Nälkäkuolema olisi varmasti erilainen kirja; partisaanitouhuilu muuttunut kaupunkisissitoiminnaksi ja kybersodan alkeet osaltaan mukana ekokatastrofissa. Ehkä ihmisten nokkimisjärjestyksen kuvaustakaan ei tarvitsisi alleviivata yhtä voimakkaasti kuin kirjailija on teoksessaan tehnyt oppikirjamaisella tyylillä: tämä tapahtuma oli alku…

Nälkäkuolemalla on ansionsa. Erityisesti se toi vaikuttavasti esille, kuinka suhtaudumme toisella puolella maapalloa tapahtuviin katastrofeihin, silloin kun ne eivät suoraan vaikuta meihin itseemme. Kaikista hyvistä ideoistaan huolimatta minä en pitänyt kirjasta kokonaisuutena. Koska hahmojen kuvaus mätti, kaipasin enemmän ekokatastrofin kuvausta. Sen sijaan, että keskityttiin ihminen vs. ihminen -asetelmaan, olisin halunnut nähdä enemmän maapallo vs. ihmistä. Vaikka kirjassa esitetäänkin ajatus, että ihminen kohtelee maapalloa kurjasti, niin silti minulle jää käsitys että ihminen (mies) on kuitenkin kaiken kingi. Jälleen kerran, vaikka kirjalla onkin statuksensa modernina genreklassikkona, ei se tarkoita sitä, että kirja olisi kaikin puolin onnistunut. Nälkäkuolema ei ole.

Science fiction -haaste

British Science Fiction Association on julkistanut 2011 BSFA-palkinnon ehdokkaat. Yhdistyksen jäsenet pääsevät äänestämään piakkoin, mutta myös minulla on mahdollisuus ilmaista mielipiteeni huhtikuussa, koskapa osallistun tämän vuoden Easterconiin Lontoossa. Jos ehdin lukea kaikki ehdolla olevat kirjat, niin käytän äänestysoikeuttani. Muutama teos on tullut jo luettua ja linkit niiden arvosteluihin löytyy kirjan nimen jälkeen. Parhaillaan luen Embassytownia, joten sen arvostelun linkitän myöhemmin. Voittajat julkistetaan niin ikään Easterconissa, joten muutakin jännitettävää conissa on siis luvassa Hugo-ehdokkaiden nimeämisen lisäksi (ja ai niin... siellä on myös eräs GRRM kunniavieraana...).

Paras romaani

Cyber Circus, Kim Lakin-Smith (Newcon Press)
Embassytown, China Miéville (Macmillan)
The Islanders, Christopher Priest (Gollancz) (arvostelu)
By Light Alone, Adam Roberts (Gollancz)
Osama, Lavie Tidhar (PS Publishing) (arvostelu)

Paras novelli

"The Silver Wind", Nina Allan
"The Copenhagen Interpretation", Paul Cornell
"Afterbirth", Kameron Hurley
"Covehithe", China Miéville
"Of Dawn", Al Robertson

Paras ei-fiktio

Out of This World: Science Fiction But Not as We Know It, Mike Ashley
The SF Encyclopedia, 3rd Edition, John Clute, Peter Nicholls, & David Langford, eds.
Review of Arslan, M.J. Engh & Abigail Nussbaum
SF Mistressworks, Ian Sales, ed.
Pornokitsch, Jared Shurin & Anne Perry, eds.
The Unsilent Library: Essays on the Russell T. Davies Era of the New Doctor Who, Graham Sleight, Tony Keen, & Simon Bradshaw

Paras taidekuvitus

Kansikuva: Ian Whates: The Noise Revealed, Dominic Harman
Kansikuva ja kuvitus: Patrick Ness: A Monster Calls, Jim Kay
Kansikuva: Lavie Tidhar: Osama, Pedro Marques
Kansikuva: Liz Williams: A Glass of Shadow, Anne Sudworth

Iain M. Banksin kolmas Kulttuuri-kirja Use of Weapons ilmestyi vuonna 1990. Suomennos julkaistiin v. 1997 nimellä Aseiden käyttö, mutta sen vaikean saatavuuden vuoksi luin kirjan englanniksi. Kultturi-sarjan ensimmäisen kirjan Muista Flebastan arvostelu löytyy täältä ja toisen kirjan Pelaajan arvostelu täältä. Kirja pääsee mukaan science fiction -haasteen Aikuisten science fiction -kategoriaan.

Cheradenine Zakalwe, alunperin Kulttuurin ulkopuolelta, tulee värvätyksi Erityisolojen jaokseen osallistumaan sotaoperaatioihin, joiden lopputuloksen Kulttuuri haluaa mieleisekseen, mutta ei halua suoraan osallistua sotatoimiin utopistisen pasifisminsa vuoksi. Zakalwe on luotu tehtäväänsä, mutta toisaalta hänen mielensä vastustaa sotaa ja haluaa rauhaa menneisyytensä kanssa, minkä vuoksi hän on pyrkinyt eroon Kulttuurista. Zakalwen värvännyt Diziet Sman tehtävänä on saattaa ja ohjata Zakalwe jälleen ruotuun, mutta hänkään ei tiedä miehen menneisyydestä kaikkea. Samalla kun Zakalwen historiaa Kulttuurin leivissä puretaan, käydään läpi myös miehen torjuttuja muistoja pala kerrallaan.

Use of Weaponsin tapahtumat sijoittuvat varsinaisen Kulttuurin ulkopuolelle. Kirjan rakenne on haastava, ehkä vielä haastavampi kuin kahden aiemman kirjan. Tarina ei etene suoraviivaisesti vaan siirtyen aikajanassa edes takaisin, mikä vaatii lukijalta keskittymistä. Toisaalta jo edelliset osat lukeneelle rakenne ei sinänsä tuota yllätystä, vaikka onkin hieman monimutkaisempi. Pidin Pelaajaa synkkänä kirjana ja varauduin keksimään uusia synonyymeja Aseiden käytölle, jos se osoittautuisi vastaavanlaiseksi. Mikään hilpeä kirja Use of Weapons ei todellakaan ole, vaikka se sai minut kertaalleen nauramaan ääneenkin (hattu-vitsille). Silti luonnehtisin Use of Weaponsia ennen kaikkea surulliseksi kirjaksi. Ainakin minulle se jäi päällimmäiseksi tunteeksi kirjasta. Tarina on kuvaus hyväksikäytöstä, ja siinä missä esimerkiksi Muista Flebastassa pidin Kulttuuria kiehtovana, ilmestyi nyt mieleeni myös vähemmän positiivisia tuntemuksia. Ensimmäisen kirjan tavoin Use of Weapons on voimakkaasti Kulttuuri-kriittinen ja myös sodanvastainen teos, vaikka näitä seikkoja ei erityisesti alleviivatakaan. Kirjan ajoittaisessa lohduttomuudessa on myös jotain ironiaa ja itsekriittisyyttä siinäkin.

Kirjan loppu yllätti siitäkin huolimatta, että minulle oli etukäteen hieman ladattu odotuksia. Yritin selailla jälkeenpäin kirjan alkupuolta saadakseni selville mitä minulta jäi huomaamatta, mutta Banks on rakentanut tarinan siten, että se aukeaa lopullisesti todellakin vasta lopussa. Banks on kehitellyt hauskimmat sananvaihdot robotti Skaffen-Amtiskaw’n ympärille, kuten aiemmissa kirjoissakin muiden robottien kohdalle. Melkein jäin kaipaamaan Banksilta kokonaista kirjaa robottihuumoria. Diziet Sma ei hahmona ole yhtä onnistunut kuin Cheradenine Zakalwe, josta puolestaan voi antaa science fiction -hahmoksi kovastikin kiitosta onnistumisesta, samalla kun tekisi mieli kirota kirjailija samasta syystä.

Use of Weapons/Aseiden käyttö on kirja joka vaatisi melkeinpä uudelleen luvun. Ehkä ei kuitenkaan ihan heti. Uskon, että kirjasta irtoaisi toisellakin kerralla vielä ajateltavaa ja ehkä asioita osaisi huomioida myös paremmin. Use of Weapons ei ole helppo kirja lukea rakenteensa ja tunnelmansa vuoksi, mutta silti se on erinomainen teos, joka sitoi minut yhdeksi viikonlopuksi tiiviisti huomaansa.

Science fiction -haaste

Ian McDonald on päättänyt lähteä nuortenkirjojen villiin viidakkoon. Kun tein Kirjasta elokuvaksi -katselmuksia (osa 1), kävi melkoisen selväksi, että nuortenkirjoja elokuvaoptioidaan herkemmin kuin aikuisille suunnattuja kirjoja. Planesrunner suorastaan huutaa filmatisointia, mutta ainakaan toistaiseksi en ole kuullut että kirjaa olisi optioitu. Planesrunner on Everness-sarjan ensimmäinen osa. Sisällytän kirjan science fiction -haasteeseen nuorille suunnatun kirjan kategoriaan. Sen olisi voinut sijoittaa esimerkiksi myös rinnakkaisuniversumiin, mutta koska kirja on tyylillisesti niin selkeästi nuortenkirja, oli kategoria siltä osin itsestään selvä.

14-vuotiaan Everett Singhin isä kidnapataan hänen silmiensä edessä Lontoossa. Isä Singh on kvanttifyysikko, jolla on tärkeä monimaailmaa koskeva tutkimus käynnissä. Aavistellen pahoja, hän jättää pojalleen vihjeen, ja luottaa, että tämä selvittää mistä on kyse, sillä onhan Everettkin hänkin melkoinen neron alku, jopa ehkä isäänsäkin älykkäämpi. Isän jäljitys vie Everettin jännittävään seikkailuun rinnakkaismaailmaan nimeltä E3, jossa hän tapaa persoonallisen Sen-tytön. Senin avulla Everett tutustuu meidän maailmamme paljon muistuttavaan, mutta silti hyvin erilaiseen Lontooseen ja sen ihmisiin. Olkoon maailma kuitenkin mikä hyvänsä, viholliset seuraavat perässä ja Everettillä on jotain mitä he haluavat.

Planesrunner on omalaatuinen nuorten kirja. Se sisältää fysiikan käsitteitä ja ideoita, jotka McDonald selittää ymmärrettävällä tavalla, jotta ne avautuvat lukijalle ilman, että on Everettin kaltainen nero. Tarinaan on ympätty mukaan niin olemassa olevaa nykyteknologiaa kuin rinnakkaismaailman nanoteknologiaakin ja viittauksia tosimaailman ihmisiin, asioihin ja tv-sarjoihin yms. on kiva bongailla. McDonald on luonut vaihtoehtoisen maailman, jossa kehitys on tapahtunut ilman öljyn hyödyntämistä. Näin ollen esimerkiksi auto ovat sähkökäyttöisiä eikä muoviesineitä löydy. Materiaalina hyödynnetään laajalti hiilen nanoteknologiaa. Meidän E10:ksi nimetyn maailmamme ja kuvitteellisen E3 maailman vastakkainasettelu onkin kirjan kiehtovimpia teemoja. Paitsi luonnontieteen osalta, McDonald on kehitellyt E3-maailmaan myös omanlaisensa puhekielen, joka on hauska ja värikäs. Kirjan lopussa on kieleen liittyvää sanastoa ja kirjailija myös kertoo mihin kieli perustuu. Vaikka E3-maailma on tiennyt kauan miljoonien eri rinnakkaismaailmojen olemassaolosta, ja on siten meidän maailmaa edellä, se muistuttaa kehitykseltään kuitenkin hieman steampunk-aikakautta. Useat meidän laitteemme, kuten kannettava tietokone ovat tuntemattomia.

Planesrunnerin maailma on siis kiinnostavasti rakenneltu näin aikuisenkin makuun, mutta hahmot tökkivät kovin. Everett on suorastaan täydellinen pikkunero, jolta onnistuu myös toiminta. Onhan hän tietenkin erinomainen ihailun kohde ja esimerkki nuorille miehille ja saattaapa nuoret naisetkin tykästyä älykkääseen ja osaavaan hahmoon, mutta hieman on nyt ympätty Gary-Stuta liikaa yhteen hahmoon mielestäni. Vaikkakin, sinänsä arvostan, että todellinen älykkö nostetaan päähahmoksi, mikä ei ole niin kovin yleistä. Nuorillekaan suunnatussa kirjallisuudessa ei kuitenkaan suinkaan tarvitsisi olla mustavalkoisia hahmoja, vaan heissä saa olla särmää ja ristiriitojakin. Everettin tunnemaailma on painettu niin alas kuin mahdollista, mikä ei ole uskottavaa kun kyseessä on kuitenkin 14-vuotias miehen alku. Eikä Sen ole kummoisempi, joskin myönnettäköön, että hänestä kirjailija on saanut tehtyä hieman hauskemman ja kiinnostavamman. Ja tietenkin Sen on poikkeuksellisen näköinen valtavine valkoisine afroineen ja kalpeine silmineen. Mitä tulee Everettin ulkonäköön, niin hän on puoliksi intialainen, ja kaikesta päätellen se näkyy myös ihonvärissä ja ulkonäössä, mikä puolestaan saa minut jälleen kerran huokaamaan kansikuvalle. Kovin on länsimaisen valkopesty poika kansikuvassa, joka muutenkin on kohtalaisen kamala minun silmissäni. John Picaciolle piiiiitkä miinus tästä tuotoksesta. Hahmojen lisäksi myös tarinan juoni kärsii hieman siitä, että maailmaa rakennellaan. Toisaalta kohtuumittaisessa kirjassa, joka on sarjan aloitus, tämä seikka ei ole liian suuri ongelma.

Ian McDonald ei mielestäni onnistu uudessa aluevaltauksessaan keskivertoa paremmin. En todennäköisesti lue Everness-sarjan jatkoja, mutta minulla on vielä useita kirjailijan muita teoksia lukematta ja niihin palaan varmaankin jossain vaiheessa vielä.

Science fiction -haaste

Game of Thrones pääsi tällä viikolla vihdoin alkuun Suomen YLElläkin, mikä on hienoa. Minäkin katselen sarjaa jälleen kerran. Mutta itse asiassa odotan todellakin jo seuraavaa kautta ja sen HBO tarjoaa aprillipäivästä alkaen USA:ssa (meidän kellonaikaan on jo tietty seuraava päivä). Kakkoskauden alkuun on siis enää vain 11 viikkoa!

Canal+ lähetti ykköskauden vain kaksi ja puoli viikkoa USAsta jäljessä ja on nytkin lupaillut ennen ensi-iltapäivämäärän julkistamista esittävänsä sarjaa toukokuusta alkaen. Jos tahti pidetään samana ja esityspäivä keskiviikkona, niin saatamme nähdä 2. kauden aloituksen Suomessa jo 18. huhtikuuta. Canal+ varmaan ilmoittelee pian todellisesta aloituspäivästä, mutta niin tai näin... kakkoskauteen ei ole enää kauaa ja mitä kaikkea onkaan odotettavissa!!! Jos A Clash of Kings/Kuninkaiden koitos on jo luettuna, mutta muistikuvia tarvii hieman verestää, Kuninkaiden koitoksen lukujen tapahtumalyhennelmät auttanevat asiassa. Jos kirjaa ei ole tullut vielä luettua, nyt on hyvä aika aloittaa.

The Cold Winds are Rising

Huom! Alla oleva kakkoskauden teaseri spoilaa ykköskautta.

The Order of the Scales on The Memory of Flames -trilogian viimeinen osa. Stephen Deas on kuitenkin julkaisemassa sarjan maailmaan liittyviä lisäkirjoja, joiden ei käsittääkseni pitäisi olla kuitenkaan suoraan jatko-osia. Trilogian ykkösosan, The Adamantine Palacen arvostelu löytyy täältä ja kakkososan, The King of the Cragsin täältä.

Lohikäärmevaltakunnat ovat sodassa ja ilmassa lentelee lohikäärmeitä joko ihmisten ohjaamina tai vapaina, kullakin omat päämääränsä ja tavoitteensa. Pian ihmisten sodasta on tulossa eloonjäämistaistelu lohikäärmeitä vastaan. Kaiken keskellä prinssi Jehal yrittää pitää kiinni vallanrippeistä, Kemir saada kostonsa ja Taiytakei-kauppiaat hankkia vihdoin oman lohikäärmeensä. Myös legendat ovat heräämässä henkiin.

The Order of the Scales poikkeaa kahdesta edellisestä osasta siten, että hovijuonittelujen aika on nyt ohi, mikä myös tekee kirjasta vähemmän kiihkeän. Olin suorastaan pettynyt kirjan alun hidastempoisuuteen, vaikka Snow ja muut lohikäärmeet saivat vihdoin sitä huomiota mitä olen matkan varrella halunnut.  En tahtonut päästä tekstiin mukaan kuin vasta kirjan puolen välin jälkeen ja oikeasti vasta viimeisessä kolmanneksessa jopa kiinnostuin. Alkupuolella tekstissä esiintyy toistoja, eikä tarina tunnu etenevän odotetulla tavalla. Rakenteen rytmi on hitusen pielessä. Jotkin tapahtumat osoittautuvat merkityksettömiksi ja minulla heräsi kysymys, miksi kirjailija pisti niitä mukaan lainkaan. Esimerkiksi kirjassa on yksi naiseen kohdistuvan tapahtuman kuvaus, joka on huonosti ja mauttomasti toteutettu ja tarinan ja hahmon kannalta vielä merkityksetönkin. Muutenkin teksti paikoitellen tuntuu väkinäiseltä. Mihin ihmeessä on kadonnut se tempo ja palo, joka loistaa Deasin kahdessa ensimmäisessä kirjassa?

Kirjan viimeiset luvut ovat erinomaisia. Deas uskaltaa jälleen tehdä ratkaisuja, jotka eivät ole niin itsestään selviä. Olin todella tyytyväinen loppuun. Lohikäärmeet ovat sitä mitä hän on luvannut niiden olevan hänen käsissään; armottomia. Olen toistellut blogissani varmaan kymmenen kertaa, että pidän lohikäärmeistä ja tässä tulee vielä kerran, ensimmäistä kertaa tälle vuodelle: minä tosiaan pidän lohikäärmeistä. The Order of the Scalesissa on kokonaisuutena ongelmia, mutta tarina saa siitä huolimatta varsin tyydyttävän lopputuloksen. Kuten alussa totesin, Deas aikoo vielä palata trilogian maailmaan ja etenkin Taiytakeihin seuraavassa kirjassaan, The Black Mausoleum, joka ilmestyy toukokuussa. Se vaikuttaa kiinnostavalta. Toivottavasti The Order of the Scalesissa esiintyneet rakenneongelmat eivät toistu enää kirjailijan jatkotuotannossa.

Edgar Rice Burroughsin A Princess of Mars on science fiction -haasteen ensimmäinen kirjani. Sen olisi voinut sijoittaa useampaan kategoriaan, mutta päädyin "sf-klassikkoon" syystä, että kirja on julkaistu vuonna 1917, tai oikeastaan jo viitisen vuotta aiemmin osina lehdissä. Varsinainen syy kirjan lukemiseen on maaliskuussa ensi-iltansa saava John Carter -elokuva, joka pohjautuu kirjaan. Kirjasta elokuvaksi – tulevaa tuotantoa 1 ja 2 -kirjoituksissani tuumasin, että useimmiten olisi hyväksi lukea kirjat ennen leffaversion katsomista ja näin päätin tehdä Burroughsin kohdalla. Nyt vain en ole enää varma haluanko nähdä elokuvaa. A Princess of Mars on julkaistu myös suomeksi, ensin nimellä Marsin prinsessa ja myöhemmin nimellä Marsin sankari. Kirjasta on tulossa maaliskuussa uusi painos.

Kapteeni John Carter Virginiasta siirtyy oudolla tavalla Marsiin, jonka paikallinen nimi on Barsoom. Marsia asuttavat vihreät moniraajaiset ja syöksyhampaiset olennot ja ihmisen kaltaiset punaiset asukit. Ilmakehää pitää yllä tehtaat ja jonkin sorttista kasvillisuuttakin löytyy. Vihreät marsilaiset, tharksit, jotka pitävät Carteria vangittuna, ovat sotaisia ja julmia ja ilmineeraavat pahimmat puolensa naurulla. Heidän vankinaan on myös punaisten marsilaisten Heliumin kaunis prinsessa Dejah Thoris, joka saa Carterin sydämen sykkimään. Hän päättää pelastaa prinsessan vankeudesta ja palauttaa tämän oman kansansa pariin. Erilaisen painovoiman vuoksi Maasta lähtöisin olevalla John Carterilla on kyky superliikkua ja tämän kyvyn ja sotilastaustansa ansiosta hänestä tuleekin arvostettu soturi. Pian Carterilla on käsissään paitsi prinsessa hädässä myös planeetta ja kaikki sen asukkaat kuolemanvaarassa, kun ilmakehätehtaaseen tulee ongelmia.

Pyydän anteeksi heti kättelyssä niiltä henkilöiltä, jotka ovat A Princess of Marsin lukeneet ja pitäneet siitä. Minun makuuni kirja ei ole, olkoon kuinka klassikko, suunnannäyttäjä tms. Pidän John Carterin hahmosta, josta kirjailija on pystynyt luomaan varsin vaatimattoman kaiken sankariroolikehittelyn keskelläkin. Carter vaikuttaa luonteeltaan perin normaalilta Maan mieheltä, joka sopeutuu vallitseviin olosuhteisiin. Itse asiassa Carterin sopeutuminen onkin kyllä ilmiömäistä ja häneltä löytyy outoja normaalista poikkeavia muitakin kykyjä. Hahmosta ei missään vaiheessa kuitenkaan välity ylikorostunutta egoa tai teko-synkähköä maskuliinisuutta, mitkä liittyvät moniin sankarikuvauksiin. Tarinassa kuitenkin korostuu sukupuoliroolit, mikä varmasti on sidoksissa pitkälti kirjan kirjoittamishetken vallitseviin roolikäsityksiin. Kaikkein eniten minulla tökki heti Marsiin saapumisen jälkeen Burroughsin tapa yrittää vakuuttaa lukija uskomaan asioita toistamalla niitä kymmeniä kertoja. Kun luin noin viidennenkymmenennen kerran kuinka kaunis prinsessa on, kädet, silmät, kasvot, huulet, ja kuinka tolkuttoman sulavasti hän liikehtii, niin aloin toivomaan, että madonnamaisella prinsessaparalla olisi edes jossain päin kehoa pikkuruinen arpi pilaamassa uskomatonta, sileää ihoa. Ja entäs ne vihreät marsilaiset? Ne ovat niin pahoja ja jos ei kerrasta mene perille, niin se toistetaan viisitoista kertaa ja karmeaa naurua päälle. Ja taistelukohtauksia täytyy upottaa tarinaan ainakin 20 sivun välein.

Positiivisena seikkana koin A Princess of Marsissa, että Burroughs jättää tarinan cliffhangeriin. Vaikka minusta tuntuu, että en palaa John Carter -jatkotarinoihin ainakaan lähiaikoina, jos koskaan, niin olen tyytyväinen etten saanut ylikorostusten lisäksi liian loppuun asti pureskeltua mössöä satujen "and they lived happily ever after" -tyyliin, vaan kirjan loppu pelastaa minun silmissäni paljon. John Carter -elokuvan parin trailerin perusteella saadaan perus-Disney-kamaa. Todennäköisesti käyn katsomassa elokuvan, mutta en odota siitä kovinkaan innoittavaa elämystä, mutta visuaalisesti ehkä kuitenkin nautittavaa. Jos et ole lukenut kirjaa ja haluat sen lukea (minun arvostelusta ei kannata lannistua, muodosta oma mielipide), niin Project Gutenberg tarjoaa sen ilmaisluettavaksi englanniksi useassa formaatissa.

Science fiction -haaste

Vuodatuksella näyttää olevan tiheään tahtiin serveriongelmia, joten pahoittelen jos Taikakirjaimiin ei välillä pääse. Harmillista kaikin puolin, toivottavasti saavat ongelmat korjattua.

Joka tapauksessa, iloisempiakin asioita on käynnissä. Nimittäin Hugo-äänestys 2012 on käynnistynyt. Ja mukana on yksi uusi kategoria, Best Fancast. Minua tämä uusi kategoria ei juuri heilauta, sillä olen kuunnellut vuoden aikana yhden ainoan ns. fan podcastin, ja sitäkään en kokonaan. Amerikkalaiset puheohjelmat eivät ole todellakaan minun heiniäni. Ihan heti en aio myöskään äänestyslomaketta täyttää, vaan käytän hyväksi jäljellä olevan ajan ja tutustun vielä joihinkin viime vuonna ilmestyneisiin teoksiin, jotka ehkä vaikuttavat mielipiteisiini. Kustantajat ja lehdet ovat aloittaneet jo kelpoisten ehdokkaitten listauksen, joten niitä on hyvä tässä vaiheessa katsastaa. Äänestysaikaa ensimmäisellä kierroksella on maaliskuun 11. päivään saakka.

Varsinaiset ehdokkaat julkistetaan pääsiäisen aikaan Lontoossa Olympus 2012 -tapahtumassa, jonne minäkin olen näillä näkymin menossa. Ja varsinainen palkintojenjakotilaisuus pidetään Chicagossa Chicon 7 -worldconissa 30.8.-3.9.2012.